Louhi Pohjolan emäntä
Tuo tuosta pahoin pahastui,
Katsoi valtansa vajuvan,
Alenevan arvionsa…
Yleisenä sääntönä on näet luonnossa, että jos ihminen hankkii itsellensä valtaa jonkun luonnonvoiman yli, hän saa vastustajikseen ja vihollisikseen ne, jotka sitä voimaa ovat vartioineet. Kun aurinkoruumista luodessaan ihminen lopulta anastaa Sammon fyysillisen ruumiinsa kätköstä, ei ole siinä kyllin, että hän on oman fyysillisen ruumiinsa voittanut. Hänen ruumiinsa elimiä vastaavat määrätyt voimat ja tilat kosmoksessa, ja nämä voimat, näiden tilojen asujaimet nousevat nyt häntä, uhkarohkeata, vastustamaan. Ja koska tässä kohden on kysymys voimista, jotka edustavat itsekkyyttä, sanotaan, että ihmistä vastaan nyt nousevat viimeiseen toivottomaan taisteluun kaikki »pimeyden voimat». Onhan Kalevalakin tehnyt jyrkän eron Kalevalan ja Pohjolan välillä: Kalevala tahtoo Sammon sitä varten, että siitä olisi hyötyä ja onnea ihmisille, pimeän Pohjolan »salajoukko» pitää sitä kivimäkeen suljettuna, ettei kukaan siitä tietäisi. Louhi pimeyden voimien edustajana varustaikse sentähden sampolaisia takaa-ajamaan, ja turvautuen loitsutaitoonsa manaa ensin sumun, Iku-Turson ja rajuilman retkeläisiä merellä ahdistamaan.
Nämä kolme ahdistusta ovat: epäilyksen ja epätoivon sumu, itsekkyyden ja himon Iku-Turso eli »vanha lohikäärme» ja ajattelemattoman toiminnan ja vaikutuksen rajuilma. Ne eivät ole personallisia heikkouksia, vaan kollektiivisiä voimia ihmiskunnassa, jotka vihityn ihmisen kimppuun hyökkäävät.
Ututyttö, neiti terhen,
U'un huokuvi merelle,
Sumun ilmahan sukesi,
Piti vanhan Väinämöisen
Kokonaista kolme yötä
Sisässä meren sinisen
Pääsemättänsä perille,
Kulkematta kunnekana.
Se on ihmiskunnan suuri epäilys, epätoivo ja väsymys, joka ympäröi purjehtijaa ja kietoo hänen sieluaan. »Mitä sinä hourailet? Oletko sinä parempi meitä? Äsken kehuit itseäsi niin voimakkaaksi, olit maailman voittanut, olit jumalien tasalla, ja nyt olet väsyneistä väsynein! Missä on voimasi, jonka jäsenissäsi tunsit, missä on Jumala, johon luotit? Harhaa se oli, haihtuvaa ja katoavaista, niinkuin kaikki auringon alla! Yksin sinä olet heitetty niinkuin me muutkin. Tyhjyys ja pimeys sinulle nauraa niinkuin meillekin. Luuletko, että kukaan on jumalaksi noussut? Petosta ja valhetta on kaikki. Ei yksikään ihminen ole voittanut, sillä pimeys on aina valoa voimakkaampi.» Ahdistuksen yössä on ihmisen sielu, ja hukassa hän olisi, ellei muistaisi hengen miekkaa vyöllänsä, ellei oman lamautuneen inhimillisen tajuntansa syvyydestä nostaisi mieleensä sitä totuutta, jonka puolesta on elänyt ja taistellut:
Yön kolmen levättyänsä
Sisässä meren sinisen,
Virkki vanha Väinämöinen,
Itse lausui, noin nimesi:
»Ei ole mies pahempikana,
Uros untelompikana
U'ulla upottaminen,
Terhenellä voittaminen.»
Veti vettä kalvallansa,
Merta miekalla sivalti,
Sima siukui kalvan tiestä,
Mesi miekan roiskehesta,
Nousi talma taivahalle,
Utu ilmoillen yleni,
Selvisi meri sumusta,
Meren aalto auteresta,
Meri suureksi sukeutui,
Maailma isoksi täytyi.
Kun ensimäinen vaara täten oli sivuutettu, ilmestyi toinen:
Oli aikoa vähäinen,
Pirahteli pikkarainen,
Jo kuului kova kohina
Viereltä veno punaisen,
Nousi kuohu korkeaksi
Vasten purtta Väinämöisen.
Ilmarinen säikähti niin kovasti, että »puna putosi hänen poskiltaan», ja
Väinämöinen katsellessaan sivulle näki kumman:
Iku-Turso Äijön poika
Vieressä veno punaisen
Nosti päätänsä merestä,
Lakkoansa lainehesta.