37.
AIKOJEN VAIHTEESSA.
Edellisessä luvussa loimme yleissilmäyksen Kalevalan pääsankarien elämään atlantilaisen magian kannalla, mutta tällä emme suinkaan tyhjentäneet Kalevalan okkultishistoriallista sisältöä edes magian kannalta. Kalevala näet on sepitetty arjalaisella ajalla eikä puhu yksinomaan atlantilaisista muistoista. Kun tarkemmin syvennymme Kalevalan sisältöön maagilliselta kannalta, teemme sen huomion, että Kalevala selvästi puhuu ainakin kolmesta aikakaudesta: atlantilaisesta, arjalaisesta ja niiden välisestä murrosajasta. Ja jos esim. ajattelemme, että Suomen kansan esi-isät ammoisia aikoja sitten asuttuaan atlantilaisena heimona keski-Aasian ylängöillä[71] alkoivat vaeltaa Europpaan ja jäivät asumaan keski-, etelä- ja itä-Europpaan ja sieltä vasta pitkiä aikoja myöhemmin siirtyivät pohjoiseen päin, ei meidän ole vaikea käsittää, että he Europassa ja ehkä ennenkin arjalaistuivat ja että Kalevala säilyttää muistoja erilaisilta aikakausilta.[72]
Varsinaisena jäännöksenä ja muistomerkkinä atlantilaiselta ajalta on silloin kuvaus Lemminkäisestä. Tämä Kalevalan sankari on, kuten jo edellä sanoimme, tyypillinen atlantilainen maagikko, ja Kyllikki edustaa sitä Saaren kansaa, jonka keskuudessa hän paraiten viihtyi ja menestyi. Olemme hänestä jo kylliksi puhuneet ja huomautamme tässä vain parista piirteestä, jotka nekin ovat aito atlantilaisia. Lemminkäisellä on syvä rakkaus ja luottamus äitiinsä ja hänen tottelemattomuutensa osottaa vain, että hän tietäjänä oli enemmän itsenäistynyt kuin tavallinen atlantilainen; voi täydellä syyllä sanoa, ettei hän ketään rakastanut niin paljon kuin äitiään. Luonnossa liikkuessaan, vaaroja kohdatessaan hän aina turvautuu loitsuihin; harjansa, jonka hän jättää kotiin ennusmerkiksi, on hän täyttänyt omalla magnetismillaan ja loitsuilla liittänyt itseensä, niin että se näyttää verta vuotavan äidin ja Kyllikin silmissä, kun Lemminkäiselle pahasti käy. Sotaisa hän myös on ja vetää miekkansa tupestaan, milloin eivät loitsut eläviin olentoihin, olletikin ihmisiin tepsi.
Ilmarinen kuuluu taas kokonaan arjalaiseen aikaan, ja Pohjan neiti edustaa niitä ihmissieluja, joiden kanssa hän paraiten luonnistui. Ilmarisenkin älyperäistä ja pinnalta kylmähköä luonnetta olemme edellä kuvanneet, joten tyydymme tässä viittaamaan pariin seikkaan, jotka puolestaan osottavat, ettei llmarisen veressä ollut paljon atlantilaista jälkeä. Hän ei milloinkaan turvaudu loitsuihin, vaan aina töihin ja tekoihin. Hän on takoja iänikuinen. Milloin hän rukouksen tai toivomuksen lausuu, ovat ne lyhyitä ja ytimekkäitä eivätkä lainkaan loitsuntapaisia, vaan semmoisia kuin meikäläisenkin rinnasta nousee. Esim. Pohjolan matkalle lähtiessään ja rekeen istuessaan hän rukoilee:
»Laske ukko uutta lunta,
Visko hienoa vitiä,
Lunta korjan liukutella,
Vitiä ve'en vilata!»
ja lisää vielä toivomuksen:
»Lähe nyt onni ohjilleni,
Jumala rekoseheni,
Onni ei taita ohjaksia,
Jumala ei riko rekeä!»
Ansiotöitä suorittaessaan kerrotaan hänen käyttäneen muuatta loitsua, nim. käärmeen poistantosanoja, mutta se voi historiallisesti katsoen olla metakronismi, ja tulensyntyruno, jossa Ilmarinen lukee tulenpolttaman sanat, on niin selvästi mytologinen sisällöltään, ettei historiallisesti tarvitse sitä lukuunottaa. Ilmarisella ei ole hypnotista eikä suggestiivista kykyä.
Toinen arjalainen piirre hänen luonteessaan on helposti syttyvä epäilys ja ajatuksen aavistus asian oikeasta laadusta sekä luottamus »viiteen aistiin» (samat piirteet huomataan hänen sisaressaan Annikissakin). Tämä tulee näkyviin heti ensimäisellä kerralla, kun llmarinen Kalevalassa esiintyy. Väinämöinen on palannut onnettomalta Pohjolan matkaltaan, alla päin, pahoilla mielin siitä, että oli luvannut llmarisen »oman päänsä päästimeksi». Kun hän on kertonut Pohjan ihanasta immestä ja yllyttää llmarista Pohjolaan lähtemään, huudahtaa tämä, aavistaen asian oikean laadun: