— Äiti on ollut hyvä, sopersi hän purkausten välillä ja painautui arasti häneen, äiti on ollut hyvä.
— Sinun pitää myös sanoa kiitos. Minä sanon edellä, sanotaan yhdessä.
Mutta tietämättään hän liitti sen ohessa kätensä ristiin ja lausui kiitoksensa eräälle toiselle taistelevassa, nyyhkyttävässä surussa, äänenpainolla, joka pelästytti lasta, niin että se kirkaisi. Ingertin täytyi viihdyttää poikaa sylissään.
Kun hän nousi, tunsi hän itsensä keventyneeksi ja vapaaksi. — Olen siis kestänyt kokeeni, nyt se on takanani kaikkien muitten varjojen keralla.
Mutta hän ei tarkastanut, oliko ketään unohtunut, vaan meni nopeasti ulos.
Nils oli valmis ja sytyttänyt soihtunsa. Nyt suuntasi hän sen Ingertiin ja katsoi tarkkaan häneen, kun kysyi:
— Oletko sanonut hyvästisi kaikille tuolla sisällä?
Punerrus, jonka ilma kohotti Ingertin kasvoille kaikkien äskeisten mielenliikutusten ja ristiriitaisten tunteitten jälkeen, pakeni pois yhtä nopeasti kuin pimeys hänen ympäriltään. Mutta hän vastasi rauhallisesti:
— Olen.
— Gabrielille myöskin?