Tohtori myöntyi Annan pyyntöön ja samalla kun Annalla oli puolinen valmis, saapui myös majuri paikalle.
Majuri oli hyvin leikkisä herra, vaikka joskus hajamielinen, niin että hän välistä alkoi puhua suomea ruotsalaisille ja päinvastoin. Nytkin kun hän astui sisälle, tempasi hän kursailematta Annan syliinsä ja lausui: "Hur mår du, min lilla pulla?" (Kuinka voit tipuseni?)
Anna vastasi puhtaasti samalla kielellä: "Tackar mjukast herr major, mycket bra!" (Kiitoksia, herra majuri hyvästi).
Majurin suuret silmät levenivät täyden kuun muotoiseksi ja hetken ällisteltyänsä sanoi hän: "Jaså, du kan svenska, lilla skälm?" (Vai osaat ruotsia, pikku koiran-silmä), ja nyt kun istuttiin pöytään, muuttui ruotsi kanssapuhekieleksi suomen sijaan, jota sen aikaiset herrat hyvin jäykästi voivat puhua. Annakin istui nyt puoliselle herrain kanssa, tiheään välillä pujahtaen Riston huoneessa. "Sinä olet siis kuullut ja ymmärtänyt kaikki mitä me keskenämme näitten herrain kanssa olemme puhuneet, Anna", sanoi majuri.
"Olen kait ymmärtänyt mitä olen kuullut", vastasi Anna punastuen.
"No, emmehän ole puhuneet mitään pahaa Annasta", kiiruhti tohtori vakuuttamaan.
"Ei, enemmän hyvää, hyvät herrat, kun minä sydänmaan tyttötollukka ansaitsen".
"Missä sinä olet oppinut ruotsia?" kysyi majuri.
"Setäni tykönä Kuopiossa, siellä olen ollut neljä vuotta. Siellä olisin vielä nytkin, vaan vanhempani ikävöivät minua ja minullakin oli niin hirveän ikävä vanhempiani, jonkatähden tulin takaisin kotiin — ja hyvähän minulla on, kun mulla on niin hyvät ja rakkaat vanhemmat. Minulla vaan on ikävä siitä, että setäni ja hänen rouvansa jäivät niin pahoille mielin, kun erosin heistä. He kernaasti olisivat pitäneet minun luonansa ja hyviä ne olivat minulle, vaan koti-ikävä voitti", lausui Anna.
"Siinä teit oikein lapsi. Rakkaus lasten ja vanhempain välillä on ihmisen pyhin tunne ja velvollisuus", lausui majuri juhlallisesti ja liikutetulla mielellä.