Sitten kun Saara oli mennyt ulos, lukitsi Olli oven, otti tavallisuuden mukaan rohtoja ja pani maata. Pian nukkui hän raskaasti, sen kuuli Jussi seinän reijästä, hän odotti nyt ikävällä Saaran tuloa, joka viipyi, sillä hänellä oli paljon tekemistä, hevosien y.m. hankkimisessa. Vihdoin kuuli Jussi kuhinaa uunin solasta ja Saara supisten: "Kas nyt on kaikki valmis, nukkuuhan vaan Olli niin, ettei hän herää?" Jussi vakuutti Ollin nukkuvan ja vielä varmemmaksi vakuudeksi huudahti Jussi pari kertaa jotensakin karkealla äänellä: "Olli, Olli!" Ei vastausta. Saara puki Jussin vaatteihin, mitä hänellä oli ja vakuutti ulkona olevan lisää vaatteita. Jussi sai sauvan käteensä ja toiselta puolen tueten Saaraan, lähti arvokas pariskunta vetäytymään uunin solaan, josta he, vaikkei vaivatta, kuitenkin hiljoitellen tukkeituivat ulos. Saara auttoi ensin Jussin hevosen selkään ja asetti Jussin selkään ison eväskontin, pyssyn hänelle kainaloon ja ampumakalut kaulaan. Sitten kun Saara oli sitonut suuren vaatesäkin toisen hevosen selkään, kömpi hän itse ylös ja nyt oli lempipari valmis matkaan. Yö oli pimeä ja hiljainen, sillä iltayö kun vielä oli, nukkui koko kylän väki levollisessa iltaunessansa. Karkulaiset ratsastivat ensiksi hiljaa karjakujasta alas metsään ja karjapolkua myöten sittemmin niin kiireesti kun hevoset jaksoivat juosta. Kohta jälkeen puoliyön alkoi kuun valo, joka ohjasi karkulaisia. Paikkakunnan maisemat olivat Jussille laajalti tutut Venäjänkin puolella rajaa. Noin puolipäivän aikana saapui Jussi ensimmäiseen asuttuun paikkaan Venäjän puolella; Saara ei ollut myötä.
Jussi kertoi nyt kuten hänen kansalaisensa Suomessa olivat vainonneet häntä syyttömästi, olivat hakanneet säären poikki ja jättäneet hänen metsään kuolemaan, vaan "pyhä Mikaili" oli parantanut hänen, antanut hänelle hevosen ja nostanut hänen hevosen selkään, joten pääsi pakoon "ihmisten ilmoin" ja aikoi nyt matkustaa Venäjän sotapäällikön puheille — pyysi siis apua ja suojelusta. — "Kaikki obrokat (pyhäin kuvat) polttavat ruotsit" j.n.e. kertoi Jussi.
Jussin yksinkertaiset ja taikauskoiset kuuliat surkuttelivat häntä ja lupasivat hälle kaikenlaista apua mitä hän tarvitsi.
Niin Jussi vaelsi kylästä kylään, kunnes hän saapui kylään, jossa päällikkö asui. Talosta, jossa hän oli yötä, saatettiin Jussi "päällikön" luo, eräs epämaineinen sotakarkuri nimeltä Ivan Snorikoff. Snorikoff oli jo entisistä ryöväysretkistänsä tuttu ja suomalaisten kauhu. Hän oli sotakarkuri, sen tiesivät asianomaiset järjestetyissäkin Venäjän sotajoukoissa, mutta kun hän oli urhoollinen ryöväri ja siten voi häiritä rauhaa ja tehdä kaikenlaista pahaa Suomen, eli silloin kutsutun Ruotsin rajoilla, niin hänen karkulaisuuttansa omassa maassa ei pidetty virheenä. Hän ryöväsi ja poltti omaisuutta, vei ihmisiä Suomesta vankina ja möi niitä orjuuteen, joista jaloretkistänsä hän usein pyysi ja sai omalta hallitukseltansa palkinnoita, kiusasi vanhoja kaikella lailla j.n.e. Hän asuskeli erämaitten suurimmissa kylissä Arkhangelin läänissä. Asukkaita hän piti yleisessä orjuudessa ja pelossa, selittäin olevansa laillinen sotapäällikkö (voivotta). Ehkei nämä herrat ymmärtäneet toistensa kieltä, sai päällikkö ("voivotta") kuitenkin selvän, millä asialla Jussi oli. Vähän ajan perästä tuli talon isäntä, jossa Jussi oli ollut viimeistä yötä, "voivotan" luo ja valitti häneltä varastetun sata ruplaa rahoja ja syytti Jussia varkaudesta. "Voivotta" katsoi vihaisesti Jussia silmiin. Jussi otti rahat lakkaristansa, jakoi ne kahteen osaan ja antoi "voivotalle" toisen puolen. Isäntä oli jo hyvillä mielin ja ojensi kätensä ottamaan rahoja, vaan "voivotta" pisti rahat lakkariinsa. Rahain siaan sai isäntä kunnon selkäsaunan käskyllä mennä kotiinsa. Kiitellen ja kumarrellen lähti isäntä ja siihen päättyi se asia.
* * * * *
Seuraavana aamuna Jussin karkaamisen jälkeen herasi Olli vasta liki puolta päivää. Hän tunsi päänsä raskaaksi ja ihmetteli kuinka hän oli nukkunut niin kauvan. Hän puki päällensä hiljaisuudessa, hän ei tahtonut antaa Jussin kuulla että hän nyt vasta oli liikkeellä, hän kuunteli, ei hiiskaustakaan kuulunnut Jussin huoneesta. "Eihän vaan ole kuollut, kun hän eilen illalla oli niin kipiä", arveli Olli itseksensä, otti avaimen, avasi oven ja astui sisälle.
Oi kauhistua! Jussin vuode oli tyhjä. Olli kurkisti sängyn alle, tempasi vaatteet sängystä, heitteli ne lattialle, hyppeli kun mielipuoli ympäri huonetta, tirkisteli katon ja seinän rakoihin — ei, ei näy mitään. Vihdoin kurkisteli hän uunin päälle ja lopuksi uunin solaan. Täällä näki hän avonaisen suuren reijän seinän alitse ulos. Nyt selveni asia: "Vanki on päässyt karkuun!" huusi Olli tuskan ja epätoivon uhrina. Hän juoksi ulos huutaen: "Vanki, Jussi on karannut!" Talon väki kuuli huudon, tietämättä mikä hätä oli; Ristokin riensi paikalle ja kohta koko kylän väki. Jäljistä nähtiin, että kaksi hevosta oli ollut liikkessä ja molempain jäljet menivät karjakujaa metsään päin. Olli huusi: "Tuokaa minulle pyssy, minä lähden ajamaan rosvoja takaa". Eräs kylän nuori mies, "hyvä pyssymies", tahtoi heti seurata Ollia, vaan sanoi: "Otamme hevoset ja ratsastamme, niin joudumme pikemmin".
Olli ei ensiksi tahtonut kuulla hevosista, hän luuli juoksevansa yhtä kiireesti. Vihdoin myöntyi Ollikin ottamaan hevoset, jotka heti saatiin paikalle. Pojat lähtivät ratsastamaan pyssyt selässä villivauhtia, pitäen tarkoin silmällä karkulaisten jäljet. He pysyivätkin pitkän matkaa jäljillä, kunnes tuli laajanlainen sileä kallio, jonka yli polku meni. Kun he taas tulivat polulle kallion toisella puolella, katosivat karkulaisten jäljet. He päättivät ratsastaa suuren ympyrän kallion ympäri, toivoen siten taas löytävänsä jäljet. He löysivätkin, mutta ainoastaan yhden hevosen jäljet. Olli luuli, että Saara ehkä ei tahtonut seurata Jussia ja poikkesi ehkä toiselle suunnalle, vaikkeivät he havainneet jälkiä; nämä jäljet veivät nähtävästi Venäjän rajaa kohden ja "varma on, että sinne Jussi rientää, siis ovat nämä Jussin hevosen jäljet, eteenpäin siis! ehkä tapaamme konnan". He matkustivat niin kiiruusti kun voivat, mutta ilta tuli ja sen kanssa pimeä, jonka tähden he pysähtyivät odottamaan aamun valoa. He olivat nyt likellä Venäjän rajaa.
Samalla kun he tuumasivat asettumistansa kuulivat he ei kaukana hakkuun ja sen perästä rytinän, kummoinen tulee suuren puun kaatuessa. "Ahaa, siellä Jussi laittaa nuotiota", kuiskasi Olli. "Nyt ei konna pääse, jää sinä tähän hevosten kanssa, minä hiivin nuotion tekiää katsomaan, sillä muu kun nuotiontekiä se ei ole ja luultavasti Jussi, jos kuulet ampumisen, niin riennä paikalle, mutta sido hevoset kiinni, etteivät ne pääse karkuun".
Olli hiipi nyt hiljaa ääntä kohti ja kohta näki hän miehen valkian valossa askaroivan nuotion teossa. Mutta ennenkuin hän sai selville kuka tuo nuotion tekiä oli, alkoi koira vihaisesti haukkumaan sille suunnalle, jolla Olli kurkisteli. Nuotion tekiä tempasi heti pyssyn ja varustausi ampuma-asemaan. Olli seisoi nyt senlaisessa asemassa, että hän olisi voinut ampua nuotion laittajaa vatsaan, vaan kun hän ei nähnyt sen kasvoja eikä jalkoja, kasvot peittivät risulehvät ja sääriä ei myös näkynyt, kun nuotion laittaja oli paneunut polvillensa siinä mielessä, että hänen siinä asemassa oli vakavampi ampua, jos tarve tulisi, sillä hän luuli, että joku metsän eläin, ehkä karhu, liikkui lähellä kun koira niin innokkaasti haukkui — ei Olli uskaltanut ampua, ehkä hän oli melkein varma, että hänellä oli Jussi edessä. Vihdoin nousi nuotiontekiä seisoalle, niin, että Olli näki molemmat sääret, huokasi pitkään, sanoen: "Ei olekaan Jussi". Viimein, kun asema tällä tavoin ei parannut, huusi Olli: