BARTHOLO. Pikemmin pelkään suotta kuin varottomasti panen mitään kaupalle. Joka paikassa on rohkeita ihmisiä, uskalikkoja… Eiköhän vielä tänä aamuna sievästi viety teidän lauluanne sill'aikaa, kuin minä menin ulos sitä hakemaan? Oi! minä…
ROSINA. Huviksenne katsottekin kaikenlaista tärkeäksi! Tuuli ehkä vei tuon paperin, ehkäpä ensitulija; mitä minä tiedän?
BARTHOLO. Tuuli, ensitulija!… Ei ole tuulta, neitini, eikä ensitulijaa maailmassa; ja aina tuossa on joku valmiina ottamaan niitä papereita, joita nainen näyttää epähuomiosta pudottavan.
ROSINA. Näyttää, herra?
BARTHOLO. Niin, neitini, näyttää.
ROSINA (itseksensä). Oi häijyä vanhusta!
BARTHOLO. Mutta mitään semmoista ei enää tapahdu, sillä minä aion panettaa kiinni tämän ristikon…
ROSINA. Tehkää paremmin; muurauttakaa ikkunat umpeen samassa; vankihuoneesta pimeään koppiin, eroitus on aivan vähäpätöinen!
BARTHOLO. Mitä niihin ikkunoihin tulee, jotka ovat kadulle päin, se ehkä ei olisi hullumpaa… Eihän ainakaan tuo parturi ole käynyt teidän luonanne?
ROSINA. Tuottaako hänkin teille levottomuutta?