Kuollut oli todellakin pieni, sievä, neli- tai viisivuotias tyttönen, suloinen vahanukke, joka näytti nukkuvan patjoilla. Hän oli puettu hienoon valkoiseen musliinihameeseen ja hänen päässään oli kultakukkaseppele.
Tien varrelle oli kaivettu hauta. Kuolleet haudataan täällä minne hyvänsä, teitten varsille, muurien juurelle…
— Mennään lähemmäs, sanoi Aziyadé, joka taas oli tullut lapseksi, saamme makeisia.
Hautaa kaivettaessa oli häiritty ruumista, joka kai ei ollut kovinkaan vanha. Haudasta kaivettu multa oli täynnä luita ja erilaisten kankaiden palasia. Siellä oli suorakulmaisesti koukistunut käsivarsi, jonka vielä punaisia luita piteli kyynärpäästä yhdessä jokin, mitä maa ei ollut ehtinyt niellä.
Siellä oli pari pitkätukkaista pappia, yllään likaiset kultakirjaiset kauhtanat, ja heitä avustamassa neljä kuoripojan vekkulia.
He mutisivat jotakin kuolleen lapsen ääressä. Sitten otti äiti pois hänen kultaseppeleensä ja kätki hänen vaaleat hiuksensa huolellisesti pienen yömyssyn alle; — toimitus, joka olisi naurattanut meitä, jollei juuri tuo äiti olisi sitä suorittanut.
Kun hänet oli laskettu ihan pohjalle, kostealle hiekalle, laudoitta ja arkutta, heitettiin hänen päälleen tuo saastainen maa. Kaikki vaipui kuoppaan, — pienten vahamaisten kasvojen päälle, joukossa tuo vanha luukin ja vanha kyynärpää, ja hauta täytettiin nopeasti.
Meille annettiin tosiaankin makeisia; en tuntenut tuota kreikkalaista tapaa.
Nuori tyttö ammensi pussista valkeita sokerihedelmiä, antoi niitä kourallisen jokaiselle ja mekin saimme osamme, vaikka olimmekin turkkilaisia.
Kun Aziyadé ojensi kätensä ottaakseen omansa olivat hänen silmänsä täynnä kyyneliä.