Halusin mennä naimisiin; kerroinhan sen sinulle. Jätin sinun tehtäväksesi hakea nuori tyttö, joka olisi kotoisen kattomme ja vanhan äitimme arvoinen. Pyydän, ettet enää ajattele sellaista, tekisin onnettomaksi naisen, joka tulisi puolisokseni, ja jatkan mieluummin elämääni huvitellen…
Kirjoitan sinulle surullisessa majassani Eyoubissa. Seuranani on vain pieni Yussuf niminen poika, ja hänetkin olen totuttanut tottelemaan vain viittauksia, säästyäkseni puhumisen ikävyydeltä. Kulutan kotona tuntikausia puhumatta sanaakaan kenellekään elävälle olennolle.
Sanoin, etten usko kenenkään alttiuteen; se on totta. Minulla on eräitä ystäviä, jotka osoittavat sitä paljon, mutta en usko siihen. Samuel, joka poistui luotani, pitää ehkä kumminkin eniten minusta.
En kuitenkaan kuvittele mitään. Se on hänen puoleltaan vain lapsen suurta innostusta, joka haihtuu jonakin päivänä kuin savu.
Sinun ystävyyteesi, sisko, luotan jossakin määrin, — tottumuksen tuloskohan sitten lienee, en tiedä, mutta pitäähän kumminkin johonkin uskoa. Jos on totta, että rakastat minua, niin sano, tai osoita se minulle… Minun on pakko liittyä johonkin. Jos se on totta, toimi niin, että saatan uskoa siihen. Tunnen maan pettävän jalkaini alla, tyhjyys avartuu ympärilläni, ja tunnen suurta hätää…
Niin kauan kuin saan pitää vanhan äitimme pysyn näennäisesti sinä, mikä nyt olen. Kun häntä ei enää ole, tulen sanomaan sinulle hyvästit, ja sitten häviän jättämättä jälkeäkään itsestäni…
24.
Loti Plumkettille.
Eyoub'issa marrask. 15 p:nä 1876.
Kaiken tuon itämaisen naamiopelin takana, joka verhoo elämäni, Arif-Effendinkin takana, on alakuloinen poika parka, joka usein tuntee sydämessään kuolettavaa kylmyyttä. On hyvin vähän ihmisiä, joitten kanssa tuo luonteeltaan perin suljettu nuorukainen joskus keskustelisi hiukan tuttavallisemmin — mutta te olette sellainen. — Teen mitä hyvänsä, Plumkett, onnellinen en ole; ei mikään neuvo saata sekoittaa ajatuksiani. Sydämeni on täynnä väsymystä ja katkeruutta.