Lapsilla oli pienet keltaiset harput, joiden kielillä he alkoivat juoksutella kissankultaisilla sormuksilla varustettuja sormiaan. Näin syntyi omituista soittoa, jota kuuntelin vaieten muutamia minuutteja.
— Miellyttävätkö he teitä, herra Marketo? kysyi vanha Kairullah korvaani kuiskaten.
Olin jo käsittänyt, mistä oli kysymys, enkä osoittanut minkäänlaista hämmästystä. Minua vain huvitti jatkaa tätä inhimillisen alennustilan tutkimista.
— Ukko Kairullah, sanoin, poikasi on kauniimpi kuin nämä…
Kairullah mietti hetkisen ja vastasi sitten:
— Voimmehan puhua asiasta huomenna, herra Marketo.
—… Kun olin karkoittanut koko joukon kuin saastaisen eläinlauman, näin ukko Kairullahin pitkulaisen pään taas pistävän esiin hänen kohottaessaan ääneti oveni verhoja.
— Herra Marketo, sanoi hän, säälikää minua. Asun hyvin kaukana, ja luullaan, että minulla on rahoja. Olisi parempi, jos tappaisitte minut omin käsin kuin ajaisitte minut ulos tällä hetkellä. Antakaa minun nukkua jossakin nurkassa majassanne, ja vannon lähteväni ennen päivän nousua.
Minulta puuttuu rohkeutta lähettää ulos tuo vanhus, joka olisi kuollut siellä kylmään ja pelkoon, vaikka ei kukaan olisi häntä tappanutkaan. Tyydyin osoittamaan hänelle nurkan, johon hän kyyristyi kokoon kylmäksi yöksi, kietoutuen, kuten vanha siira, likaiseen turkkiinsa. Kuulin hänen vapisevan. Ankara yskä kohosi hänen rinnastaan kuin korina, ja hän säälitti minua niin, että nousin ylös, ja heitin maton hänen peitteekseen.
Heti kun taivas näytti valkenevan käskin häntä poistumaan neuvoen, ettei hän enää näyttäytyisi ovellani eikä missään sattuisi tielleni.