Silloin kohotin hänet syliini, asetin hänen päänsä valoon katsellakseni häntä ja sanoin kuin Romeo:
— Sano se vielä kerran!
Aloin puhella hänelle kaikenlaista, mitä hän saattoi ymmärtää. Puhelukykyni palasi turkkilaisten sanojen mukana, ja kysyin häneltä tuhansia seikkoja sanoen:
— Vastaa minulle!
Hän katseli minua haltioissaan, mutta huomasin, että hänen ajatuksensa olivat muualla, ja puhuin tyhjyyteen.
— Etkö ymmärrä minua, Aziyadé?
— En, vastasi hän.
Ja hän sanoi minulle vakavalla äänellä seuraavat suloiset ja hurjat sanat:
— Tahtoisin syödä sinun huuliesi sanat! Senin laf yemek isterim!
(Tahtoisin syödä sinun äänesi kaiun!)
3.