21.
Aziyadé on yhä useammin ääneti, hänen silmänsä tulevat yhä surullisemmiksi.
— Mikä sinun on, Loti? kysyy hän, — ja miksi olet aina niin synkkä? Minunhan sitä pitäisi surra, sillä minähän kuolen silloin kun sinä olet lähtenyt.
Ja hän katsahti minuun niin kiihkeästi ja tutkivasti, että käänsin pääni pois.
— Minäkö synkkä, rakkahin? virkoin. — En valita mitään, kun sinä vain olet luonani, sillä olen kuningastakin onnellisempi.
— Niin kyllä, Loti! Ketäpä rakastettaisiin enemmän kuin sinua, ja ketäpä sinä saattaisit kadehtiakaan? Kadehtisitkohan sulttaaniakaan?
Hän on oikeassa! Sulttaani, joka turkkilaisten mielestä nauttii maailmassa onnen suurinta osaa, ei todellakaan ole sellainen mies, jota saattaisin kadehtia. Hän on väsynyt ja vanhentunut, ja sen lisäksi vielä perustuslain alainen.
— Arvelen, vastasin, että padishah antaisi kaiken omaisuutensa, kädenlevyisen smaragdinsa, hallitusmuotonsa ja parlamenttinsakin, jos hänellä olisi minun vapauteni ja nuoruuteni.
Teki mieleni sanoa: "Jos hän omistaisi sinut!…" Mutta padishah välittäisi kai hyvin vähän kaikkein viehättämistäkään neidosta, ja pelkäsin, että tulisin lausuneeksi kuluneen sananparren jostakin koomillisesta oopperasta. Pukuni antoi aihetta siihen: kuvastin näytti minulle vastenmielisen kuvan itsestäni, ja olin mielestäni kuin nuori tenoori, valmiina kajahuttamaan Auberin aarian.
Sattui usein, etten osannut näytellä turkkilaista vakavasti. Lotin korvan kärki pistää esiin Arifin turbanin alta, ja löydän taas vain tyhjänpäiväisen itseni. Sietämätön, harmillinen tunnelma.