Kello kahdeksan seudussa nosti Rendeer ankkurin huilun soidessa.
Silloin näin minä Taimahan, joka kiiruhti rannikolle katsomaan minun lähtöäni, niin kuin hän kaksitoista vuotta sitten oli tullut seitsentoistavuotiaana saattamaan Rueria, joka ei koskaan palannut.
Hän huomasi Rarahun ja istuutui hänen viereensä.
Oli kaunis aamu Oceaniassa, lämmin ja tyyni. Ilmassa ei tuntunut henkäystäkään. Kuitenkin kokoontui vuoriston huipuille raskaita pilviä. Ne muodostivat suuren, pimeän kupukaton, jonka alla aamuinen aurinko valaisi täydellä terällä Oceanian rannikkoa, vihreitä kookospalmuja ja nuoria, valkovaatteisia naisia.
Lähdön hetki loi surumielisen viehätyksensä tuohon suureen tauluun, joka kohta oli katoava.
XLVI.
Kun tahitilais-naisten ryhmä ei enää ollut kuin epäselvä joukko, oli veljeni Ruerin hyljätty maja vielä kauan näkyvissä meren rannalla, ja minun katseeni pysyivät kiintyneinä tuohon puiden joukkoon hävinneeseen pisteeseen.
Vuoria peittävät pilvet laskeutuivat nopeasti Tahitin ylle; ne alenivat kuin suunnaton esirippu, johon koko saari pian kietoutui. Fatauan vuoren terävä kärki pisti vielä esiin pilvenrepeämästä, ja sitten katosi kaikki paksuun, mustaan ainepaljouteen. Voimakas pasaatituuli nousi mereltä, joka muuttui vihreäksi ja kuohuvaksi, ja myrskysade alkoi langeta.
Silloin laskeuduin minä aivan Rendeerin pohjalle, hämärään komerooni; minä heittäydyin merimiesvuoteelleni ja peitin itseni sinisellä, metsän okaitten repimällä pareolla, jota Rarahu ennen käytti verhonaan Apirén metsissä — — — Ja koko päiväksi jäin minä sinne loikomaan kuunnellen keinuvan, kulkevan laivan yksitoikkoista ääntä, laineiden surullista kohinaa, kun ne toinen toisensa jälkeen löivät Rendeerin kumisevia kylkiä — — — koko päiväksi, uponneena tuohon surumieliseen ajatteluun, mikä ei ole unta eikä valveilla oloa, ja johon sekaantuivat Oceanian kuvat ja lapsuuteni kaukaiset muistelmat.
Vihertävässä puolihämärässä, joka tuli mereltä akkunani paksun lasin läpi, näkyi kummallisia, huoneessani hajallaan olevia esineitä: oceanialaisten päälliköiden töyhtöjä, maorien jumalain alkeellisia kuvia, irvisteleviä epäjumalia, palmun oksia, haaraisia koralleja, oksia, jotka viime hetkellä olin taittanut puutarhastamme, Rarahun tai Ariitéan kuihtuneita, tuoksuvia seppeleitä, ja tuo viimeinen kimppu punaisia kukkia, jotka olin poiminut asuntomme oven edestä.