V.
— — — Kymmenen kuukautta on kulunut.
Lähdettyään San-Franciskosta marrask. 1 p:nä kulki Rendeer täyttä vauhtia etelää kohti. Kaksi päivää on se jo purjehtinut sillä alueella, joka erottaa lauhkean vyöhykkeen kuumasta, ja jota nimitetään troopillisen tyvenen vyöhykkeeksi.
Eilen oli kolkon tyyntä; taivas oli harmaa muistuttaen vielä lauhkeaa vyöhykettä; ilma oli kylmä, ja liikkumaton, yhtäjaksoinen pilviverho peitti meiltä auringon.
Tänä aamuna olemme saapuneet troopilliselle alueelle, ja näyttämö on äkkiä vaihtunut. Taivas on hämmästyttävän puhdas, ilma raikas, lämmin ja suloinen näillä pasaadituulen mailla ja meri, lento- ja kultakalojen olosija, on syvän sininen. Suunnitelmaa on muutettu ja me palaammekin Euroopaan Ameriikan eteläpuolitse, Kap Hornin ja Atlannin valtameren kautta. Tahiti on tiemme varrella Tyynessä meressä ja amiraali on päättänyt, että pysähdymme sinne ohikulkiessa. Tosin vain vähäksi aikaa, vain muutamaksi päiväksi, ja sen jälkeen on kaikki loppuva ikuisesti. Mutta mikä onni onkaan palata, etenkin kun on pelännyt, ettei enää voisi tulla takaisin! — — —
— — — Nojasin varppeihin merta katsellen. Rendeerin vanha lääkäri lähestyi minua ja sanoi lyöden minua kevyesti olalle:
"No Loti! Minä tiedän hyvin mitä te uneksitte. Me tulemme pian sinne, teidän saarellenne ja kuljemmepa niin nopeastikin, että minä luulen teidän tahitilaisten ystävättärienne vetävän meitä puoleensa — — —"
"Epäilemättä, tohtori", vastasin minä, "jos he kaikki ryhtyisivät puuhaan, niin — — —"
VI.
Marraskuun 26 p:nä 1873.