Emme olleet käyneet siellä Rendeerin Tahitiin paluun jälkeen. — Tavatessamme toisemme tuossa pienessä kätkössä, mikä ennen oli meidän, tunsimme syvää liikutusta — ja myöskin suloisen tunteen, mitä yksikään muu paikka maailmassa ei olisi kyennyt herättämään.
Kaikki oli jäänyt aivan samanlaiseksi kuin ennen tässä paikassa, missä aina tuntui juoksevan veden viileys. Me tunsimme siellä joka kiven, joka oksan, — kaikki, pienintä sammaletta myöten — Ei mikään ollut muuttunut: samat ruohot, sama tuoksu, johon sekaantui aromaattisten kasvien ja kypsien guavehedelmien lemu.
Me ripustimme vaatteemme oksiin — ja sitten me istuuduimme veteen nauttien ilosta olla taas vaikka viimeistä kertaa, pareoon puettuina, auringon laskiessa Fatauan purolla.
Tuo kirkas, suloinen vesi saapui Oroenasta suuren kosken kautta — Puro juoksi suurten, kiiltävien kivien yli, joitten välistä guavepensaiden hoikat rungot nousivat. — Niiden oksat ojentautuivat holvikatokseksi meidän päittemme päälle ja piirsivät joen vienosti aaltoilevaan peiliin tuhansia kuvioita lehdillään — Kypsät hedelmät putoilivat puroon, virta vieri, sen uoma oli täynnä guaveja, oransseja ja sitruunia.
Me emme kumpikaan puhuneet mitään. Vierekkäin istuen aavistimme me toistemme surulliset ajatukset, eikä meillä ollut tarvetta häiritä hiljaisuutta virkkamalla niitä toisillemme.
Pienet kalat ja aivan vähäiset siniset sisiliskot kuljeskelivat yhtä rauhallisina kuin jos siellä ei olisi ollut inhimillistä olentoakaan. Me olimme niin liikahtamatta, että perin arat varos-eläimet tulivat ulos rei'istään ja kiertelivät ympärillämme.
Jo laskeva aurinko — viimeinen aurinko viimeisenä iltanani Oceaniassa — valaisi muutamia oksia lämpimillä, kultaisilla säteillä. Ihailin kaikkea tuota viimeistä kertaa. Sensitivat alkoivat kääriä hentoja lehtiään yöksi — vaaleat mimosat, tummat guavet olivat jo saaneet iltavärinsä — ja tämä ilta oli viimeinen — ja huomenna, auringon noustessa lähtisin minä ainaiseksi — — — Koko tuo maa ja minun rakkahin pikku armaani katoaisivat, niinkuin katoavat loppuvan näytelmän koristeet. —
Tämä oli satunäytelmä elämäni keskellä — mutta se oli loppunut toistumatta! — Lopussa olivat unelmat, suloiset ja juovuttavat, tai murheisina pistävät liikutukset — kaikki oli lopussa, oli kuollut — — —
Ja minä katselin Rarahua, jonka kättä omassani pitelin. — — — Suuria kyyneleitä valui hänen poskilleen, hiljaisia kyyneleitä, jotka kiireesti putoilivat kuin liian täydestä maljakosta — — —
"Loti", sanoi hän. "Minä olen sinun — — — minä olen sinun pikku vaimosi, eikö niin? Älä pelkää, minä uskon Jumalaan, minä rukoilen, rukoilen. — — Kaiken mitä olet minulta pyytänyt, teen minä — — — Huomena lähden minä Papeetesta samaan aikaan kuin sinä, eikä minua enää tulla näkemään siellä — — — Menen asumaan Tiahuin luo, eikä minulla tule olemaan toista puolisoa, ja minä rukoilen sinun puolestasi kuolemaani saakka — —."