Eräänä päivänä oli mestitsitär selittänyt oppilaalleen, että hän, Rarahun helppo-oppisuuden, takia mitä hartaimmin toivoi, että tytöstä tulisi hänen seuraajansa opettajan virassa.
Rarahu joutui aivan suunniltaan säikähdyksestä sellaista tulevaisuutta ajatellessaan ja lähti heti paikalla Apiréhen, jättäen haapiiraan (koulutalon) ainaiseksi ollakseen koskaan sinne palajamatta.
XXXIV.
Minä palasin eräänä aamuna Rendeeriin tuoden muassani sen mieltäjärkyttävän uutisen, että olin viettänyt yön Tamatoan seurassa…
Tamatoa, kuningatar Pomarén vanhin poika ja Raiatean saaren kauniin Moé kuningattaren puoliso, — pienen, viehättävän sairaan, Pomaré V:n isä, — oli henkilö, jota muutamia vuosia oli pidetty neljän varman seinän sisällä ja oli vieläkin asukkaiden tarunomaisena kauhuna.
Tavallisessa tilassaan ei Tamatoa liene ollut ilkeämpi kuin kuka muu hyvänsä, mutta hän joi, ja juovuttuaan näki hän verta, hän janosi verta.
Hän oli noin kolmenkymmenen ikäinen, tavattoman pitkä ja jättiläisvoimainen mies; kokonainen miesjoukko ei voinut pitää puoliaan hänelle, kun hän sai raivokohtauksensa; hän surmasi silloin ihmisiä pienimmättäkään aiheetta ja hänen tekemiänsä tuhotöitä on mahdoton mielessään kuvitella.
Pomaré jumaloi kuitenkin tuota jättiläismäistä poikaansa. — Kulkipa palatsissa sellainenkin huhu, että hän viime aikoina päästi hänet ulos, ja että hänen oli nähty yöllä kiertelevän puutarhoissa. — Hänen läsnäolonsa herätti hovinaisten keskuudessa samanlaista kauhua kuin villi eläin, jonka häkki tiedettäisiin öisin huonosti suljetuksi.
Pomarén palatsissa oli vieraita varten varattu huone yötä ja päivää avoinna; siellä oli permannolla puhtailla, valkeilla peitoilla katettuja vuoteita, joita käyttivät ohi matkustavat tahitilaiset, piirikuntien yön selkään jääneet päälliköt, ja joskus minä itsekin…
Kaikki nukkuivat puutarhoissa ja palatsissa, kun minä nyt astuin vierashuoneeseen.