Siitä päivästä lähtien minua tuskin nähtiin Papeeten iltaseuroissa. — Minä viivyin yhä kauemmin Apirén metsissä, jaoinpa joskus muutaman leipäpuunhedelmänkin vanhan Tahaapairun kanssa. — Yön saapuminen oli surullista tässä yksinäisyydessä; mutta sillä surumielisyydellä oli syvä viehätyksensä, ja Rarahun äänessä oli suloinen sointu iltaisin puiden korkean, synkän holvin alla… Minä jäin sinne siihen hetkeen saakka, jolloin vanhukset lukivat rukouksensa — tuon säännöttömällä, kesyttömällä kielellä lausutun rukouksen, mutta joka sentään oli sama kuin minun lapsuudessa oppimani — " Isä meidän, joka olet taivaissa " — Kristuksen ikuinen, ylevä rukous kaikui oudon salaperäisesti tuolla, vanhan maailman rajoilla, noitten metsien hämäryydessä, öitten hiljaisuudessa, tuon aavemaisen vanhuksen hitaan, vakaan äänen lausumana.
XXXVIII.
Oli eräs seikka, jonka Rarahu jo alkoi tuntea, ja jonka hän myöhemmin oli saava katkerasti kokea — seikka, jota hän ei kyennyt selvästi määrittelemään sielussaan — eikä varsinkaan ilmaisemaan primitiivisen kielensä sanoilla. — Hän käsitti hämärästi, että hengen alalla mahtoi olla rotkoja hänen ja Lotin välillä, kokonaisia ajatus- ja tuntemattomia tietomaailmoita. — Hän tajusi jo meidän rotujemme, käsitystemme, pienimpien tunteittemme pohjimmaisen erilaisuuden: elämän alkeellisimpienkin muotojen ilmaukset erosivat toisistaan meissä molemmissa. — Loti, joka pukeutui tahitilaisten tavoin ja puhui hänen kieltään, oli hänen mielestään paupa — suurten merien tuolta puolen, haavemaista saapunut mies — yksi niitä, jotka muutama vuosi sitten alkoivat tuoda liikkumattomaan Polynesiaan niin paljon kuulumattomia muutoksia, ja aavistamattomia uutuuksia…
Hän tiesi myöskin, että Loti kohta lähtisi pois, milloinkaan palajamatta, takaisin kaukaiseen isänmaahansa… Hänellä ei ollut mitään käsitystä noista pyörryttävistä välimatkoista — ja Tahaapairu vertasi niitä äärettömyyteen, mikä erotti Fatauan kuusta tai tähdistä.
Hän arveli esittävänsä Lotin silmissä — viisitoista- vuotias lapsi kun oli — vain pientä, merkillistä olentoa, leikkikalua, jonka ohikulkija pian unhottaisi…
Hän erehtyi kuitenkin — Lotikin huomasi vaalivansa häntä kohtaan tunnetta, joka ei enää ollut tavallinen. — Loti rakasti häntä jo hiukan sydämessään…
Hän muisteli veljeään Georges'ia — häntä, jota tahitilaiset nimittivät Rueriksi, ja joka oli tuonut muassaan tästä maasta himmenemättömiä muistoja — ja hän tunsi, että niin tulisi hänenkin käymään. — Lotista näytti hyvin mahdolliselta, että tuo Tetuaran oikun sattumalta alkuun panema seikkailu jättäisi koko hänen elämäänsä syviä, kestäviä jälkiä…
Vielä hyvin nuorena oli Loti joutunut euroopalaisen elämän levottomaan piiriin; hyvin aikaiseen oli hän kohottanut sitä verhoa, joka kätkee lapsilta maailman näyttämön; — äkkiä, kuudentoista ijässä heitettynä Lontoon ja Parisin vilinään, oli hän kärsinyt aikana, jolloin tavallisesti aletaan ajatella…
Loti oli hyvin väsyneenä palannut tältä aikaisaamuiselta elämän retkeltä — ja piti itseään jo hyvin väsähtäneenä. Hän oli tullut syvästi kyllästyneeksi ja pettyneeksi — koska hän, ehtimättä kasvaa toisten nuorukaisten kaltaiseksi, oli alottanut pienenä, puhtaana ja uneksivana lapsena perheen suloisessa rauhassa varttuen. Hänkin oli ollut pieni villi, jonka sydämeen yksinäisyydessä painui joukko tuoreita ajatuksia ja säteileviä ihanteita. — Ennen kuin hän lähti uneksimaan Oceanian metsiin, oli hän aivan lapsena jo kauan uneksinut yksinään Yorkshiren metsissä.
Lotin ja Rarahun välillä oli suuri paljous salaperäisiä, sielullisia siteitä, maailman molemmissa äärimmäisyyksissä syntyneitä. — Molemmat olivat he tottuneet yksinoloon ja mietiskelyyn, metsien ja luonnon yksinäisyyteen; molempia miellytti viettää pitkiä hetkiä hiljaisuudessa, loikoen heinikossa tai sammalilla; molemmat rakastivat intohimoisesti haaveilua, musiikkia — kauniita hedelmiä, kukkia ja raikasta vettä…