Metsässä oli aivan pilkko pimeä; tuntui vain tahitilaisista kasveista leviävä suloinen tuoksu. Maan peittivät suuret, kuivat palmunlehvät, jotka kahisivat jalkojemme alla. Ilmassa kuului kookosmetsien ominainen ääni: toisiinsa sattuvien lehvien metallinen sointu. Puiden takaa kuului Tupapahuiden naurua, ja maassa kihisi inhottava, kamala ryömintä: sinisten kovakuoriaisten äkillinen pako, kun ne meidän lähestyessämme kiiruhtivat palaamaan maanalaisiin asuntoihinsa…
LI.
… Seuraava päivä oli hyvin rauhaton hyvästijättöpäivä.
Illalla luulin vihdoinkin tapaavani Taïmahan. Hän oli palannut Tahitiin, oli minulle kerrottu, ja olin sopinut tapaamisesta erään kuningattaren seuranaisen välityksellä, Fareuten rannikolla yön langetessa…
Kun minä määrättyyn aikaan saavuin tälle yksinäiselle paikalle näin minä liikkumattoman naisen, joka näytti odottavan pää peitettynä paksulla, valkealla harsolla…
Minä lähestyin ja kutsuin: Taïmaha! Hunnutettu nainen antoi minun monta kertaa toistaa tuon nimen vastaamatta; hän käänsi päänsä poispäin ja nauroi musliiniverhonsa poimujen alla…
Vedin hunnun syrjään ja sen alta paljastuivat Faimanan tutut kasvot, ja hän pakeni nauruun purskahtaen.
Faimana ei sanonut minulle, mikä rakkausseikkailu oli tuonut hänet tälle paikalle, ja oli kiukkuinen tavatessaan minut siellä. Hän ei ollut koskaan kuullut puhuttavan Taïmahasta, eikä voinut antaa minulle mitään tietoja hänestä.
Minun oli pakko siirtää tapaamisyritykseni paluuni jälkeen. Tuntui siltä kuin tuo nainen olisi vain taru, tai että salaperäistä voimaa huvitti loitontaa meitä toisistamme säästääkseen meille myöhemmäksi paljon järkyttävämmän kohtauksen…
Me lähdimme seuraavana aamuna hiukan ennen päivän nousua. Tiahui ja Rarahu tulivat viimeisten tähtien kalvetessa saattamaan minua rannalle saakka…