Maassa maaten väänteli Vaekehu tatuoituja käsivarsiaan osoittaen kaikkia ankarimman tuskan merkkejä. Hänen seuranaisensa istuivat hänen ympärillään paksut hiukset epäjärjestyksessä ja voihkivat ja surivat (raamatullisen sanontatavan mukaan, joka täydellisesti ilmaisee heidän erikoisen valitustapansa.)
Meidän sivistyneessä maailmassamme näkee harvoin niin mieltäjärkyttäviä kohtauksia; tuossa alastomassa majassa, jossa ei tiedetty mitään noista kalmanvarusteista, mitkä Euroopassa lisäävät kuoleman kamaluutta, huokui tuon naisen hengenhädästä outoa runoutta, täynnä katkeraa surumieltä… Ylihuomenna, aikaiseen aamulla, jätin minä Nuka-Hivan, ollakseni sinne palaamatta ja saamatta tietää oliko kuningatar lähtenyt tapaamaan esi-isiään, vanhoja, tatuoituja kuninkaita.
Vaekehu on Nuka-Hivan viimeinen kuningatar. Oltuaan ennen pakana ja hiukan kannibalismiin taipuva oli hän kääntynyt kristinuskoon ja kuoleman lähestyminen ei herättänyt hänessä minkäänlaista kauhua.
V.
Kalman kartanoilla.
Meidän poissaolomme oli kestänyt tasan kuukauden, toukokuun 1872.
Oli pimeä yö kun Rendeer palasi ankkuroidakseen Papeeten redille kesäkuun 1 p:nä, kello 8 illalla.
Kun minä nousin maihin suloisella saarellani läheni buraon mustien varjojen alta nuori nainen, joka näytti odottaneen minua ja sanoi:
"Sinäkö, Loti? Älä ole huolissasi Rarahusta. Hän odottaa sinua Apiréssa, ja on antanut minulle tehtäväksi tuoda sinut hänen luokseen. Hänen äitinsä Huamahine kuoli viime viikolla; hänen isänsä Tahaapairu kuoli tänä aamuna, ja Rarahu on jäänyt hänen luokseen Apirén naisten kanssa kuolinvalvojaisiin."
"Me odotimme sinua joka päivä", jatkoi Tiahui, "ja me kiinnitimme usein silmämme meren ääriin. Tänä iltana, auringon laskiessa, heti kun valkoinen purje näyttäytyi ulapalla, tunsimme me Rendeerin; sitten näimme me sen laskevan satamaan Tanaon väylän kautta, ja silloin tulin minä tänne sinua odottamaan."