Yhtäkkiä näimme me peloittavan, mustan ainejoukkion, joka laskeutui Oroenan harjanteilta ja suuntautui hitaasti meitä kohti. — — — Se oli muodoltaan tavaton tuoden mieleen maanjäristyksen —. Silmänräpäyksessä verhosi se meidät niin synkkään pimeyteen, ettemme enää nähneet toisiamme. Tuulenpuuska kulki ilmassa puistaen päällemme lehtiä ja kuivia oksia, samalla kuin tulviva sade kasteli meidät jääkylmällä vedellä. — — —
Haparoiden kohtasimme lopulta suuren puunrungon, jota vasten nojaten me asetuimme suojaan lujasti toisiimme puristautuneina, väristen vilusta kumpikin — ja Rarahu hiukan pelostakin. — — —
Kun raju sadekuuro oli mennyt ohi, nousi päivä ajaen edellään pakoon pilvet ja kummitukset. — Nauraen kuivasimme me vaatteitamme kuumassa auringossa ja aloimme hyvin niukan tahitilaisen aterian jälkeen laskeutua alas päin.
XXII.
— — — Illalla saavuimme me perin uuvuksissa ja aivan nälkäisinä Fatauan rinteille enemmittä seikkailuitta.
Siellä tapasimme kaksi tuntematonta nuorukaista, jotka palasivat metsästä. He olivat puetut vyötäisten ympärille solmittuun kansalliseen pareoon ja kulkiessaan ruusualueen kautta olivat he sitoneet itselleen suuria seppeleitä, samanlaisia kuin Rarahun. He kantoivat pitkien keppien päissä paljailla olkapäillään saalistaan: komeita leipäpuun hedelmiä, ja villejä, punaisia ja keltaisia banaaneja.
Me pysähdyimme heidän kanssaan ihanaan rotkoon, kukkivien sitronapuiden muodostaman tuoksuavan holvin alle.
Tuli leimahti kohta ilmi liekkiin kahta kuivaa oksaa yhteen hangatessa. Sytytettiin suuri rovio, ja heinissä paistetuista hedelmistä syntyi mainio ateria, josta tuntemattomat nuorukaiset iloisesti tarjosivat meille puolet, niin kuin maassa on tapana. — —
Rarahu oli kokenut tällä retkellä yhtä paljon hämmästyttävää ja liikuttavaa kuin matkalla kaukaisiin maihin.
Hänen lapselliselle ymmärrykselleen oli auennut tuhansia uusia käsitteitä — ihmisrotujen suuruus ja muodostuminen, heidän kohtalonsa salaisuus — — —