— Minusta hän on — — hän on — — — kavalan näköinen.
Ja hän katselee minua kuin hätäisesti tiedustellen mielipidettäni, aavistellen jo vakavaa, vastaista huolta.
Maailmassa ei ole ketään muita kuin Yves, jolla olisi yhtä hassuja huolia. Minä hypitän pikku Pierreä, joka herää täydellisesti ja purskahtaa nauruun, kauniit, suuret silmät aivan avoinna pitkien ripsien alla. Yves rauhoittuu ja huomaa, ettei hän enää ole ollenkaan kavalan näköinen.
Kun hänen äitinsä riisuu hänet aivan alasti, muistuttaa hän klassillisia vauvoja, kreikkalaisia Amorin patsaita.
LXX.
Toulven, 30 p. huhtikuuta.
Tämä tapahtuu Keremen-vanhusten mökissä eräänä huhtikuun iltana, yön tullessa. Me palaamme koko joukko kävelyltä: Yves, Marie, Anne, pikku Corentine Keltatukka ja pikku Pierre Mustamies.
Majassa paloi neljä vahakynttilää — kolme on kissan kemuissa — ja se tuottaa onnettomuutta.
Vanhalla jykevällä tammipöydällä, joka kiiltää ikäänsä, on asetettu paperia, kyniä ja hiekkaa. Penkkejä on järjestetty ympärille. Jotain juhlallista tulee tapahtumaan.
Me panemme säilöön kukka- ja ruohosatomme, joka tuo huoneeseen huhtikuisen tuoksun, ja sitten me istuudumme.