Tuossa märssykorissa oli kaikenlaista pientä tavaraa: korttipakka kotelossa, neula ja ompelurihmaa, varastettuja banaaneja, komentajan varastosta yöllä siepattua salaattia, kaikkea sellaista vihreää ja tuoretta, mitä saattoi saada käsiinsä yöllisillä retkillä — matruusit ovat ahneita sellaisille harvinaisuuksille, mitkä parantavat suolaan väsyneet ikenet — ja sitten oli siellä hänen papukaijansa, joka oli sidottu kiinni toisesta jalasta, ja joka sulki auringolta räpyttelevät silmänsä.
Maailmassa on omituisia kohtaloita niin kuin tuon pöllönkin, joka sai purjehtia maan pallon ympäri maston nenässä. Mikä odottamaton osa.
Se tunsi isäntänsä ja tervehti häntä iloisesti siipiään räpyttelemällä. Yves syötti sille säännöllisesti oman liha-annoksensa, mikä seikka ei kuitenkaan estänyt häntä voimistumasta.
Häntä huvitti suuresti katsella sitä läheltä, aivan läheltä silmiin, nähdä sen vetäytyvän taapäin, kohottautuvan arvossaan loukkaantuneen näköisenä, pyörittäen päätään karhumaisesti. Silloin rupesi hän rajusti nauramaan ja sanoi pöllölle bretonilaisella murteellaan:
— Voi, kuinka sinä olet hassun näköinen, papukaija parka!
Ylhäältä näki hyvin kaukaa Sibyllen kannen, litteän, kaltevan Sibyllen, joka näytti hyvin omituiselta Yves'n valtakunnasta. Se oli kuin pitkä, puinen kala, jonka tuores kuusen väri väkevästi kuvastui meren ääretöntä, syvää sineä vasten.
Ja tuossa läpinäkyvässä sinessä, keskellä vanavettä, oli pieni harmaa esine, joka oli samanmuotoinen kuin laiva ja seurasi sitä aina, parin aallonvälin päässä: hai. Laivaa seuraa aina yksi hai, harvemmin kaksi; jos pyydät sen, tulee heti toinen sijaan. Se seuraa yötä ja päivää, seuraa väsymättä syödäkseen kaiken mitä putoo mereen: kaikenlaisia jätteitä, kuolleita ja eläviä ihmisiä.
Joskus oli siellä myöskin aivan pieniä pääskysiä, jotka myöskin rupesivat meitä saattelemaan huvikseen, oikusta, nokkien korpunmuruja, joita me kylvimme taaksemme vesierämaahan, kadotakseen sitte kauas iloisia mutkia piirrellen. Pieniä, harvinaisia eläimiä, väriltään punertavia, pyrstöt valkeita, jotka elävät en tiedä miten, eksyneinä laajoilla vesillä, aina aavimmilla ulapoilla.
Yves, joka halusi yhden niistä, laittoi ansan; mutta ne eivät, liian viisaita kun olivat, tarttuneetkaan siihen.
Me lähestyimme päiväntasaajaa ja pasaadituulen säännöllinen leyhkä alkoi kuolla. Nyt kohtasimme vilkkaita vihureita, jotka vaihtelivat, ja sitten oli välistä tyyntä, jolloin kaikki jähmettyy äärettömäksi, siniseksi säteilyksi, ja silloin näki raakapuiden, märssykorien ja suurien, valkeiden purjeiden kuvastuvan veteen nurinkääntyneiden, lainehtivien kuvien hahmopiirteinä.