Joskus Médée teki tenän ja nousi niiden selkään kuin omasta puolestaan aalloille raivostuneena. Mutta sitten se vaipui taas keula edellä noihin takana aukeaviin petollisiin kuoppiin, kosketti kahden vesivallin väliin äkkiä aukenevien laaksojen pohjaa, ja taas tuli kiire kohota, päästä pois noiden onteloiden kiiltävien, vihertävien, heti sulkeutumaan valmiiden seinien välistä.
Jäinen sade piirteli ilmaan pitkiä, valkeita viivoja, pieksi, poltti kuin ruoskan iskut. Me olimme kulkeneet pohjoiseen päin pitkin Kiinan rannikkoa, ja tuo odottamaton kylmyys yllätti meidät.
Maston huipussa koetettiin vielä pienentää viimeiseen asti reivattuja latvapurjeita, suuntaa oli jo vaikea pitää ja meidän täytyi millä keinoin hyvänsä kulkea suoraan tuulta vasten vaarallisten riuttojen vuoksi, joita meidän takanamme saattoi olla.
Kaksi tuntia olivat märssymiehet jo olleet työssä merestä kohoavien hyökyaaltojen ja taivaasta syöksyvän raesateen sokaisemina, pieksäminä ja polttamina, koettaen vertavuotavilla, kylmästä kohmettuneilla käsillään hillitä jäykkää, märkää kangasta, jota raivoisa tuuli pullisteli.
Mutta nyt ei enää voinut kuulla eikä nähdä mitään.
Kysyttiin jo liiaksi voimia kiinni pysytellessä, ettei tuuli tempaisi mukaansa, kouristuessa noihin liikkuviin, märkiin, vedestä liukkaihin esineihin, ja kutenkin piti vielä tehdä työtä ilmassa heilahtelevilla raakapuilla, jotka äkkiä, arvaamatta liikahtelivat kuin henkitoreissaan olevan suuren, haavoittuneen linnun siivet.
Ylhäältä, tuosta riippuvasta ihmisrypäleestä kuului tuskan huutoja, noita miesten käheitä äänivärähdyksiä, jotka ovat kamalampia kuin naisten, koska emme ole niin tottuneet kuulemaan niitä, — kauhean tuskan huutoja: käsi on tarttunut johonkin, sormet loukkautuneet, niin että liha lähtee irti tai sormi taittuu — tai päästi huudon joku onneton, joka muita heikompana, kylmän kangistamana tunsi, ettei hän kestäisi enää, että häntä pyörrytti, että hän heittäisi irti ja putoaisi. Ja toiset sitoivat hänet kiinni säälistä koettaen laskea hänet kannelle saakka.
Reivaamista oli kestänyt kaksi tuntia, he olivat väsyneet, työ kävi yli voimien. Silloin heidät päästettiin alas ja lähetettiin heidän sijaansa toinen joukko, joka ei ollut niin uupunut eikä niin viluissaan.
— — — He laskeutuivat alas kelmeinä, märkinä, jäisen veden juostessa rintaa ja selkää pitkin, kädet verisinä, kynnet irti, kalisevin hampain. Kaksi päivää oli jo eletty vedessä, oli tuskin ehditty syömään ja nukkumaan ja miesten voimat vähenivät.
Tuo pitkä odotus, pitkä väsymys kylmässä kosteudessa on meren varsinainen hirmu. Usein kuolemaisillaan olevatkin, ennen kuin ovat päästäneet viimeisen huutonsa, viimeisen kuolinkorahduksensa, ovat saaneet olla päivät ja yöt märkinä, liassa, harmahtavan kylmän hiki- ja suolakerroksen peittäminä, kuin ruumiskääreissä.