Tuon portin rakennustapa oli hyvin alkuperäistä, ja sen kiviä olivat monet sukukunnat kuluttaneet. — Siinä oli muodottomia graniittiin veistettyjä pyhimyksiä, jotka olivat asetetut riviin kuin tontut.
Menot oven edessä olivat pitkät. Pöllönkasvoinen vanhus oli asettanut pikku Pierren syliimme ja me pitelimme häntä kahden naiskummin kanssa niin kuin tapa vaati; hän jalkapuolelta, minä pääpuolta. Yves katseli meidän hommiamme hyvin uneksivan näköisenä graniittipilariin nojaten, ja Anne oli hyvin sievä, tuon harmaan porttiholvin alla, sievine pukuineen ja suurine kauluksineen, täydessä valaistuksessa, auringon säteiden ympäröimänä.
Pikku Pierre irvisti hiukan ja nuoli pikkuisen kielensä päällä huuliaan tyytymättömän näköisenä, kun sai maistaa suolaa, elämän katkeruuden esikuvaa.
Kirkkoherra lausuili pitkiä rukouksia latinaksi, jonka jälkeen hän samalla kielellä sanoi pikku lokille: Ingredere, Petre, in domum Domini. Ja sitten astuimme me kirkkoon.
Pyhimykset seinäkomeroissa XVI:en vuosisadan puvuissaan katselivat pikku Pierren tuloa samoin tyynin ja mystillisin ilmein, kuin he ovat nähneet kymmenen ihmispolven syntyvän ja kuolevan.
Kastemaljakon ääressä oli vieläkin pitempi toimitus, ja sitten täytyi meidän, Annen ja minun, pysähtyä kuorin ristikon eteen polvistuen kuin äskennaineet.
Lopulta sain minä yksin ottaa Yves'n pojan, jonka pelkäsin musertavani tottumattomilla käsilläni, nousta alttarin portaita tuo pieni kantamus sylissäni ja antaa hänen suudella valkeaa liinaa, jolle pyhä ehtoollinen asetetaan. Tunsin olevani kovin kömpelö univormussani; näytti kuin olisin kantanut hyvin raskasta kuormaa. En osannut kuvitella, että äsken syntynyttä olisi niin vaikea pidellä. Hyvä että hän nukkui, jos hän olisi liikahdellut en olisi mitenkään tullut toimeen.
Kaikki kylän lapset katselivat meitä palatessamme, pienet bretonilaiset poikaset säikähtyneen näköisinä, pyöreäposkisina, pitkätukkaisina.
Kellot soivat iloisesti vanhan harmaan tornin huipussa ja Te Deum kajahti takanamme, kun kuoripojat punaisine hameineen ja valkeine viittoineen virittivät sen täysin keuhkoin.
Me saimme yhä levollisina ja hartaina rauhassa kulkea pitkin kukkivaa käytävää, jota haudat reunustivat — mutta sitten, kun me olimme tulleet ulos!