Eräässä lahden kainalossa, Laatokan rannalla, kahden=puolen rajoitettuna jyrkillä wuoriseinillä, nähdään nykyisin kiwiraunioita, asetetut nelikulmaisiin piirroksiin. Näillä kiwityksillä seisoi muutamia wuosikymmeniä sitte punainen rakennus pystykattoinensa, kuten useampi sen ajan rakennus näillä seuduin. Tämä oli wanha Piiskolan howi, jolla aikanaan oli suuri merkitys seudussa. Laatokan rantamailla ei ollut yhtään howia, joka olisi ympärystössään tullut niin kuuluisaksi kuin Piiskola, ja sen ympärillä olewassa pitäjässä on wielä nytkin tuskin yhtään ihmistä, joka ei tietäisi puhella joitakin muistoja tästä howista. Kun lapset entiseen aikaan tekiwät palikoista rakennuksia, niin he eiwät tehneet eikä nimittäneet niitä kirkoiksi, waan he ne nimittiwät aina Piiskolaksi. Ja kun wanhat ihmiset puhelewat siellä jostakin erinomaisesta ja ihmeellisestä, niin he alkawat tawallisesti näin: "Ennen aikaan Piiskolan howissa j.n.e." Tähän howiin johdattaa meitä nyt kertomuksemme.
Oli elokuun ilta ennen sitä aikaa, jona kertomuksemme alkaa. Piiskolan isäntä, howineuwos Kulakow, istui nahkatuolissaan, wetäen paksuja sawuja piipustaan. Hänen wastapäätänsä istui nuorempi mies, pimeä muotoinen ja hywin wakaisena. Tämä oli pitäjän uusi wallesmanni, tunnettu haukunta=nimellä Karhu, waikka hänen oikea sukunimensä oli Karhulin. Molemmat herrat oliwat keskenään kiihkeässä puheessa.
—"Pelkäätte siis heidän tuntewan ne oikeudet?" sanoi herra Karhu, jatkaen alettua puhetta.
—"Minäkö pelkäisin? Hahaha! En yhtään sitä epäile, waan en sitä pelkääkään. Ken woi ottaa minulta omaisuuteni?" sanoi herra Kulakow, tekeytyen aiwan huolettomaksi. "Ne owat kaikki ihmisiä, jotka isäni toi tänne Wenäjältä. He owat aikoinaan puhtaalla rahalla ostetut. Minua huolettaa waan yksi asia, waan minä luotan teihin ja wirkaanne."
—"Minuunko? Waan minun täytyy seurata lakia ja asetuksia."
—"Tietysti, tietysti", wastasi Kulakow. "Mutta te ette wielä ole kuulleet asiaa, joka minua huolettaa. Mettekö", sanoi hän, "siitä on kuukausi eli parikin, kun sain luokseni Wiipurista erään sukulaiseni, joka matkalla Walamoon wiipyi tässä muutaman wiikkokauden. Toimen mies, uskokaa se, herra, waan liian jumalinen, enkä tiedä miten, ehkä liian heikko kodissaan. Hän on antanut waimonsa, en tiedä mikä ruotsalainen neitsyt Helsingistä, wietellä itsensä, arwaatteko mihin hulluuteen?"
—"Woin sen arwata, kun sen kuulen teidän suustanne."
—"Hän on kouluttanut tyttärensä, ajattanut sen pään täyteen wapautta, weljellisyyttä ja yhtäläisyyttä ja sellaista rojua, jota on kauhistus kuulla, ja wiimeksi, kun muna on tullut wiisaammaksi kanaa, hän hurjenee tuomaan sen Walamoon, juuri kuin mitkään rukoukset sellaista rojua woisiwat ajaa ihmislapsen päästä ulos."
—"Waan minä en näe mitä waaraa siitä kaikesta olisi teille", muistutti herra Karhu.
—"Enemmän kuin luulette, ja se waara ei ole ainoastaan minulle, waan se on jokaiselle naapurilleni ja itsellenne teille, herra. Minä selitän sen tuossa paikassa. Minä olen tietämätön kaikesta, panen Jegoran palwelemaan isää, Feodorin passaamaan äitiä ja annan nuoren Simpsan palwella tytärtä. Aiotteko nyt arwata sen kauhean tapauksen?"