—"En wielä sitä usko", wastasi Karhulin. "En woi wielä ajatella, miten he luulewat tätä kansaa woitawan saada tottelemaan wirkamiehiänsä, jos wirkamiehillä ei olisi waltaa määrätä ketä tahansa sotamieheksi. Talonpojat woiwat nauraa minulle wasten silmiä eiwätkä tottele minua enemmän kuin wertaistansa. Minulle ei jäisi turwaksi muuta kuin käteni woima, ja tietymätöntä on, eikö eräänä päiwänä sanota sitäkin laittomaksi. Uskokaa, kaikki sellainen on mahdollista."
—"Se, mitä sanoitte, on kauhistawaa. Mutta tiedättekö, minulle johtui mieleeni hywin onnellinen ajatus. Ennenkun kaikki, mitä puhuitte, ehtii tapahtua, ja ennenkun häwitän koko omaisuuteni, arwaatteko, mitä luulen parhaaksi? Jos koettaisin Simpsasta ajaa ulos kaiken tuon turmelewan rojun, ennenkun se ehtii mitään waikuttaa?"
—"Se on sukkela ajatus", wastasi Karhulin. "Ja wiimeksi, jos se onnistuu, woisin koettaa samaa keinoa tämän pitäjän talonpojille, ennenkun nuo uudet wapauden houreet ehtiwät heihin waikuttaa."
—"Se ei wähääkään wahingoita, jos se ei autakaan", wastasi Kulakow. "Ja että asia näyttäisi lailliselta, minä noudatan Simpsan tähän ja annan teidän, joka olette lain täyttäjä, panna tuo uusi keinomme toimeen. Saammehan nähdä miten kiinteästi nuo uudet wiisaudet owat häneen tarttuneet."
Tämän sanottuaan, Kulakow nousi, otti kellonauhasta ja alkoi hywin pikaisesti nykiä, kuten hänen oli tapa tehdä, kun tahtoi orjansa Simpsan tulemaan luoksensa. Hän soitti kauan, mutta ketään ei tullut. Wiimeksi hän alkoi huutaa kowasti. "Durak, durak, durak!" kaikui nyt huoneissa, mutta kukaan ei wastannut. Tällainen tapaus oli hänelle niin odottamatonta, että hän säikäyksestä putosi tuolille istuilleen, hänen näkönsä mustettui ja alkoi kiilua siniselle. Hän hyppäsi taas ylös, syöksi ulos pihalle, juosten suorastaan ruokakellon luo, joka riippui perheen tuwan salwamessa. Hän tempasi sen nauhan ja alkoi soittaa kuin tulipalon hädässä. Kaikki työwäki seisattui, leikkaajat pellolla heittiwät sirpit kädestään ja lähtiwät juoksemaan howiin. Pian oli kaikki työwäki tullut pihaan, ja jokainen käwi katselemaan missä tuli oli walloillaan. Silloin kajahti taas isännän ääni. "Durak, durak!" huusi hän täyttä woimaansa, ja jokainen ymmärsi hänen niin kaipaawan Simpsaa. Kaikki rupesiwat katselemaan ympärillensä, waan Simpsaa ei näkynyt missään, häntä ei ollut nähnyt kukaan sitte kuin warhain aamulla.
Tällaista ei ollut ennen koskaan tapahtunut. Kukaan ei tiennyt, mitä siitä ajatella. Enimmän wapisi Simpsan äiti, joka kuitenkin näytti olewan wiaton poikansa häwiämiseen. Tässä yleisessä pelossa, jossa kukaan ei tohtinut ääntää, karjahti taas Kulakowin ääni:
—"Koirat", huusi hän, "te olette jokainen yhdessä neuwossa, ja ettei petoksenne jäisi rankaisematta ja että saisitte nähdä minulla wielä olewan wallan henkenne ja ruumiinne yli, yksikään sielu ei saa paeta tästä paikasta, minä ammun raehauleilla läpi ensimäisen, joka sitä yrittää."
Herra Karhulin oli sill'aikaa myös tullut ulos. Molemmat herrat seisoiwat portailla. Kulakow huusi eteensä orjat.
—"Koirat", huusi hän heille uudelleen. "Minä ja laki on päättänyt. Tässä on tarwis asettaa wahwa ja pysywäinen esikuwa. Te saatte petoksestanne jokainen wiisikolmatta, waan sinä, Kirina, joka olet Simpsan äiti, ja olet laskenut poikasi karkaamaan, saat lisäksi Simpsan osan, miten laki ja oikeus waatii."
Tämän sanottua, herra Karhulin weti esiin nahkapalmikon, ja parissa minutissa oli toimitus päätetty ja orjat muun aluswäen kanssa pellolla työssä.