—"En tiedä enää, oletko ihminen tahi Jumalan enkeli, waan siitä ajasta kun tulin sinun tuntemaan, minulle on alkanut aiwan uusi elämä. Kaikki menestyy minulle ja wiimeksi en tiedä mihin onneni minun sysää. En epäile nyt enää mistään. Olga, lähtekäämme, minä seuraan sinun neuwoasi."
—"Ei, Simpsa, hämärä on wielä liian läpikuultawa, käwelemme wähän täällä ulompana. Pimeällä heidän on waikea sinua tuntea."
Näin puhellen he oliwat tulleet sillan yli ja arweliwat kääntyä wähäiselle polulle, joka johdatti Papulan puoleiselle kiwikko=mäelle. Mutta silloin alkoi suuria pisaroita pudota heidän päällensä, ja ennenkuin ehtiwät mihinkään, kowa rankkasade pauhasi alas paksusta pilwestä. Olgan hieno waatteus kastui heti läpimäräksi.
—"Olga, sinä wäriset, kiiruhtakaamme, minä saatan sinun kaupunkiin, waikka henkeni waaralla."
—"Ei", wastasi Olga. "Silmänräpäys wielä, sitte ei mikään silmä woi sinua tuntea."
—"Minä suostun, mutta sen ajan woimme käyttää hyödyllisesti. Sinun silkkiwiittasi on ihan märkä ja sinä wilustunut. Minun sarkanuttuni on sen sijaan wielä kuiwempi ja lämmin. Me woimme waihtaa, minä olen tottunut wiluun ja siedän enemmän."
—"Minä olen sinun wallassasi, Simpsa. Kas tuossa silkkiwiittani, mutta pelkään, että tulet katumaan."
Simpsa jo oli riisunut nuttunsa ja kun Olga myös oli riisunut päältään omansa, niin wiitat oliwat pian waihdetut. Olga ei woinut olla nauramatta, niin hullulle hänestä näytti Simpsa hänen silkkiwiitassaan. Mutta Simpsa ei nauranut wähemmin Olgalle, jolle tuo sarkanuttu ulottui warpaihin asti.
—"Sinä olet nyt kantapäästä kiireesen kuin Kulakowin orja", sanoi hän.
—"Mutta tämähän onkin paras keino pettää kaikki nuuskijat", sanoi Olga nauraen.