Ebba rouwa nosti itkewän tytön, syleili häntä ja näytti hänkin heltywän niin yksinkertaisesta murheen osoituksesta.
—"Minä teen kaikki, mitä woin, pelastaakseni häntä kuolemasta", sanoi hän, "mutta enempää en woi luwata. Ainoa keino on, että koet olla wähän ystäwällisempi Kolalle, että luotat häneen, sillä hän—sen sanon häpeäkseni—woi paljoa enemmän waikuttaa mieheeni kuin minä, hänen oma waimonsa. Minäkin olen rakastanut ja rakastan wieläkin miestäni ylitse kaiken. Mutta minun rakkauteni on woimaton muuttamaan mieheni tahtoa silloin, kun hänen welwollisuutensa, kun isänmaan etu on kysymyksessä."
—"Woisitte kuitenkin tehdä hänen sydämmensä armeliaammaksi ja saattaa häntä antamaan armon tulla siihen, missä oikeus on liian kowa", wastasi Anna itkusilmin.
—"En, Anna, sitä minä en woi enkä tahdo. Jos kerran siinä onnistuisinkin, niin tiedätkö mitä silloin pelkäisin: ett'ei hän enää olisikaan se Klaus Fleming, jota minä olen rakastanut, ja joka minua on rakastanut. Mutta sinulla, Anna, on tarjolla toinen, jonka sydäntä woit paremmin liikuttaa. Anna, Kola odottaa nähdä sinun silmiäsi. Katso, hän on tuossa!"
Puolalainen seisoi Annan seljän takana, Anna säikähti ja hypähti ylös aikoen paeta, mutta se oli jo kowin myöhään; Puolalainen oli jo tawannut hänen kätensä ja wetänyt sen huulillensa, nöyrästi kumartaen nuorelle tytölle. Anna waipui wieressään olewalle penkille.
Ebba rouwa oli sill'aikaa jättänyt kamarin, ja Anna näki olewansa kahden kesken peljätyn Puolalaisen kanssa.
He oliwat molemmat wähän aikaa ääneti. Anna ei näkynyt saawan puhetta huuliltansa. Wihdoin istahti Puolalainen hänen wiereensä ja sanoi:
—"Minä en wielä tunne, woitteko minulta wastaan ottaa sanoman, joka minun nyt täytyy teille ilmoittaa."
—"Onko isäni tullut tai lähettänyt minua noutamaan?"
—"Se ei ollut minulla ilmoitettawana."