Surkea parkaiseminen oli Annan wastaus. Hän waipui penkille kädet silmillä. Hänen ruumiinsa wapisi kuin kowissa horkan kynsissä.
—"Lewottukaa, lewottukaa", sanoi Kola, koetellen nostaa häntä ylös. "Se on wälttämätön tapaus, sitä ei woi auttaa. Se on kuninkaan, se on hänen herruutensa tahto. Mutta sillä ei ole niin kiirettä, kuulkaa minua neitsyt, huomiseen on wielä paljo aikaa."
Anna, kokonaan masennettuna, oli wihdoin woinut nousta seisaalleen, warowasti nojautuen Puolalaisen käteen.
—"Huomenna, sanoitte te, se tapahtuu siis huomenna——."
—"Hänen herruutensa on niin käskenyt.—Mutta hän on nyt Ilmajoella, tästä kolmenkymmenen peninkulman päässä."
—"Kuulkaa", sanoi Anna äkkiä, "minä olen yhtä rikoksellinen kuin hän, tuomituttakaa minutkin, minä tahdon kuolla yht'aikaa hänen kanssansa, minä en woi elää sen jälkeen kuin hän on puhaltanut ulos henkensä. Sen te warmaan woitte tehdä."
—"Neitsyt—aika on hywä parantaja, te olette nuori, te woitte elää ja unhottaa——"
—"Wielä yksi rukous: woitteko sallia minun sitä ennen häntä nähdä?"
—"Se särkisi teidän sydäntänne wielä enemmän, ja muuten hänen wankeuteensa ei ole lupa laskea muita kuin pappia. Warmaan, neitsyt, ette tahdo mennä hänen pimeään wankeuteensa; se myrkyttäisi wielä enemmän teidän elämänne."
—"Te ette woi minua kieltää jättämästä hänelle hywästi. Laki ei woi olla niin kowa, että se minulta sen kieltää."