—"Hywä Iiwar, tämän asian pidämme salassa linnalaisilta. Parasta on että he uskowat Yrjö Eeronpojan murhaajaksi. Hän on paennut, waan minun on tarwis saada hänet käsiini. Nuo kansan häiritsijät täytyy sukupuuttoon lopettaa. Sinä, Iiwar ymmärrät sen yhtä hywin kuin minäkin. Tiesithän, että Yrjö Eeronpoika oli jossakin keskuudessa tuon onnettoman Annan kanssa, me pidämme sentähden neitsyen täällä, arwelen, että meidän wiisas tohtorimme tietää neuwon hänen parantamiseensa, ja sitte meidän ei ole waikea saada tuo wiimeinen petturi ansaan. Waan Iiwar, tietäwätkö nuo Salojärwen sukulaisesi Annan olewan täällä?"

—"He sen tietäwät ja luottawat täydellisesti sinun ystäwyyteesi ja jalouteesi."

—"Siinä he eiwät tule pettymään, hywä Iiwar. Minä tiedän miten ihmiset sanowat minua julmaksi, sydämettömäksi metsän pedoksi, sillaikaa kun jokainen wuodatettu kansan weripisara pusertaa kyyneleet silmiini ja katkeroittaa elämäni. Kun welwollisuuden täyttäminen loukkaa sydämmen hellimpiä tunteita, Iiwar, silloin se on raskas, se on katkerampi kuin kokemattomat ihmiset sitä woiwat aawistaa. Kansa on aina typerä; se on kuin raaka luonnon woima, jonka alttiiksi ei saa antautua. Sääliwäisyys sitä kohtaan olisi heikkoutta. Se ei käsitä niitä woimia, joita tarwitaan ohjatessa waltakuntain kohtaloita. Jos ratsu allasi hurjistuu, ja rupeaa potkimaan ja sinä heität silloin ohjat käsistäsi ja wiskaudut alas, warmaan silloin taitat niskasi ja annat ratsusi potkia itsesi kuoliaksi—ei, hywä Iiwar, pelkurit ja hölmöt waan tekewät niin. Me sen sijaan olemme pitäneet ohjat kädessämme, pysyneet satulassa ja saaneet kapinallisen ratsumme asemilleen, niin, nyt se on jälleen kesytetty—ja sietää uutta kannustamista."

—"Niin se on", sanoi Iiwar huoaten ja puserrettu kyynel wälkkyi hänen silmissään.

XII.

Annan tilaisuus oli surkuteltawa. Ehkä mielenwiassa, hän ei ollut kuitenkaan raiwoinen. Sywä alakuloisuus oli waan walloittanut hänen olentoansa. Hän houraili toisinaan ja silloin hän oli pesewinään käsiänsä, jotka hän sanoi olewan tahratut Puolalaisen mustalla werellä. Wälin hän oli puhelewinaan Yrjölle ja sanoi: "woitithan sinä kuitenkin —tiesinhän minä sen."

Ebba rouwa tahtoi lähettää hänet Salojärwelle wanhempainsa luo, mutta Klaus herra wastusti sitä ja sanoi: "ei, sitä emme tee, ennenkuin hänen parannamme. Meidän wiisas tohtorimme arwelee warmasti sen hänelle onnistuwan. Iiwarin ja hänen hywän lankonsa tähden minä en woi häntä lähettää pois tuossa tilassa."

Anna jäi siten Flemingin perheesen linnaan. Klaus herralla oli sotaretkillään aina mukana haawain sitoja, hywin oppinut mies, Upsalan akatemiassa tohtoriksi seppelöitty herra Nikoteemus Hourenius, joka sotakentällä teki ihmeellisiä ja usein hywin onnistuneita kokeita haawoitettujen parantamisessa. Potilaat, jotka tuotiin hänen hoitoonsa, hän päätti ensi silmäyksellä joko paranewiksi tahi kuolewiksi ja niin se käwikin, että jos ken ei parannut, niin se sai auttamattomasti kuolla. Sisällisissä taudeissa Klaus herra ei ollut häntä koskaan käyttänyt, sillä hän itse ei ollut ikinään wielä ollut sairasna. Ensi kertaa hän nyt aikoi turwautua wiisaan tohtorinsa neuwoon sellaisessa taudissa kuin Annan surullinen mielen tilaisuus.

—"No, hywä Nikoteemus", sanoi hän tohtorin tultua huoneesen ja kumarrettua sywästi ympärinsä. "Onneton kohtaus, kuten näet, on kuin petollinen hallayö surkastuttanut meidän Salojärwen kukkaisemme. Ruusut owat waalenneet hänen poskiltansa ja hänen ihanain silmäinsä säihky on sammunut. Sano, woitko tässä auttaa, woitko jälleen walaista hänen synkeän mielensä?"

—"Minäkö, teidän herruutenne? Minä olen mitätön heikko ihminen, enkä mitään woi. Tiede se on, tieteen woima on ainoa, jolta apu on saatawa, ja tieteelle, kuten tunnette, ei ole mitään mahdottomuutta."