—"Kuin, merkurium? Eikö se ole yhtä kuin myrkky?"
—"Ei ollenkaan, merkurium on kaiken näkywäisen aineen, niin eläwän kuin kuolleen, koko maailman ydin. Tahdotteko sen nähdä?" Näin sanoen Nikoteemus weti powestansa pikkuisen helmen, koolta kuin herneen jywä, ja ojensi sitä Flemingin kaswojen eteen.
Fleming wetäsi wähän ikäänkuin häpsähtäen päätänsä taaksepäin mutta nauroi kuitenkin iwallisesti.
—"Ja tuolla helmellä sinä luulet parantawasi jokaisen taudin?" sanoi hän.
—"Sillä helmellä—tiedättekö mitä se helmi sisältää, tiedättekö, että saisitte kokonaisen wuoren surwoa hienoksi ja seuloa wuosikausia sen jauhoa ennen kuin löytäisitte tällaisen helmen kultaa; mutta saadaksenne tuon helmen merkuriumia, olisi tarwis yhteen sulloa koko maakunnan wuoret, kaswit, eläimet ja sen ilman, joka niitä ympäröi. Siitä woitte arwata, mitä se sisältää ja millainen woima sillä on. Minä tarwitsen ripustaa sen nauhassa rippumaan waan sille kaulaan, jota tahdon parantaa, ja olkoon tauti mikä tahansa, sen täytyy sillä poistua, se tekee heti jokaisen potilaan terweemmäksi entistään."
—"No, se on hywä, minä luotan sinun taitoosi. Saat siis hoitaa tuota neitsyttä kunnes hän on parantunut."
—"Niin, koettakaa parastanne, hywä Nikoteemus", sanoi myös Ebba rouwa, taluttaen Annaa tohtorin eteen. "Minä olen rakastanut häntä kuin omaa lastani, enkä tahtoisi mitenkään jättää häntä tuohon surkeaan tilaan."
Tohtori otti Annan käden, katsoi häntä silmiin ja sanoi: "ne owat siniset, siis sinisessä nauhassa." Sitte hän kääri tuon ihmettä tekewäisen helmensä siniseen nauhaan, ripusti sen Annan kaulaan ja painoi sen hywin kätkettynä neiden powelle.
XIII.
Ihmiset, joille kaikki on menestynyt, joiden aikeita odottamaton kohtaus ei ole koskaan seisattanut, tulewat päiwä päiwältä rohkeammiksi. Ensimmäinen onnettomuus saattaa heitä säikäyttää ja hetkeksi panna epäilemään, mutta waan hetkeksi. Sellaisessa tilassa oli Klaus herra ensimmäiset päiwät tultuansa Nuijasodan wiimeisestä tappelusta linnaan, jossa odottamattomat tapaukset häntä kohtasiwat. Ne suuret aikeet, jotka Santawuoren tappelun perästä ja hänen matkallansa jo oliwat kehittyneet hänen päässänsä, ne oliwat yhtäkkiä hetkeksi hajonneet.—Kola, Yrjö Eeronpoika ja neitsyt Anna, nämä wähäpätöiset, tuskin huomattawat jäsenet woimallisen miehen suuressa waltionäytelmässä, nämä sekoittiwat hetkeksi tuon rohkeudella ja ylewällä nerolla pian jo walmiiksi kehitetyn uuden suunnelman. Kolan petos ja äkillinen kuolema, Yrjö Eeronpojan luikahtaminen hänen käsistänsä ja tuo neitsyt Annan surkuteltawa mielen wika, oliwat monellaisilla tunteilla yhtaikaa järkyttäneet Klaus herran sisällisintä olentoa. Sywä alakuloisuus, jota Ebba rouwa turhaan koetti haihduttaa, walloitti hänen eräiksi päiwiksi. Mutta yhtäkkiä oli entinen woima palannut, uusi entistä muhkeampi rakennus näytti walmistuneen suuren miehen päässä. Koko pohjois-Europan piti wawista hänen edessään. Yksi ihmishenki wähemmän, yksi heikko mielinen naisolento, mitä ne painoiwat maailman menossa, jossa tuhannet saawat sortua wallan pitäjäin tieltä!