OLUVINEN. Häntä näet sen on kohtannut sama onnettomuus kuin äsken mainittuani Pylköstä, nimittäin se, että aikalaisiltansa olla unhotettuna, mutta jälkeen tulevaisemme vielä satojen vuosienki perästä heitä kunnioittamisella mainitsevat.
LIISA. Mutta, Jussi! Eläissäsi et ole yhtä ihmisen kuvaa maalannut, ken sinulle maalaa nyt sellaiset nimet.
OLUVINEN. Liisa! Tiedot ja taidot ne ovat näet sen tuhmille, viisaat toimittavat asiansa omin ymmärryksinensä. Niin näet sen jo olen itsepäälläni ajatellut ne tarpeelliset nimetki. Tästedes Liisa, älä kutsu minua Oluviseksi ja Jussiksi mutta Oluveliiniuslanderiksi.
LIISA. Mitä, sekö sinun nimesi, hui! se on pitempi nälkä vuotta ja vaikeempi sanoa kuin oma nimi.
OLUVINEN. Yhdellä henkäykselläpähän sen jo sanoin.
LIISA. Minä tarvitsisin syödä'ki välillä.
OLUVINEN. Vaan kuule! Liisa! Joukko jo tulee.
HÖLMÖNEN. (tulee ulkoa ja KATRI ja MARI ja HÖLMÖLÄISIÄ.) Suokaat anteeksi, armolliset, vapasukuiset—Tässä on nyt minun vaimoni Katri ja minä ja minun palkkapiikani Mari, hm! ja muut Hölmöläiset, jotka ovat rukoilleet minua heidän kylänvanhinta, rukoilemaan teitä näyttelemään niitä ihmeellisiä eläviä ja kummituksia. Tässä ovat ne kerätyt rahat, 55 ruplaa 25 kopeekkaa ja tenka.
OLUVINEN. Ei muuta! Se on varsin vähä. (Ottaa rahat ja sitte hiljaan Liisalle.) Liisa! joko näet? ymmärrätkö? (kovasti.) Vaan koska tulin luvanneeksi, niin tahdon ystävyyden vuoksi täyttää lupani.
LIISA (hiljaan.) Jussi! Mitä nyt teemme niin paljoilla rahoilla? Ah! muistat sinä, hameet ja sormukset, minä kuolen ilosta.