Kun Asari parka noin koetti työnteolla karkoittaa suruansa, kului häneltä silloin wielä aika jotakuinkin, waikka hänellä ei ollut kotiin tullessa odotettawana muuta kuin ynseyttä ja ylönkatsetta! Hänen anoppinsa ja nuori waimonsa oppiwat heti alusta alkaen kohtelemaan häntä niinkuin ainakin tulokasta, jota wastaan he pitiwät itseänsä kaiken tawaran herroina, joihin ei muka Asarin tullut mitään ja kaiken sen mitä hän toi taloon tullessaan, pitiwät he niin wähäpätöisenä, ett'ei se muka kuulunut kumpaankaan laitaan, waikka se nousi kumminkin neljän tuhannen markan paikoille. Kaikkien noiden mielipiteiden seurauksena oli se, ett'ei Asari wielä ollut kowin monta kuukautta talossa ollut, ennenkun sai kuulla, että hän olikin waan—köyhä tulokas, jolla ei ollut muka mitään sanomista! Asari oli helläsydäminen ja hän olisi mielellään auttanut tarwitsewaisia mitä rahalla, mitä ruoalla, mutta siihen hän ei saanut waltaa! Eräänä kertana meni hän omin lupinsa aittaan, antamaan tarwitsewalle jywiä, sillä kowanlainen aika oli silloin maakunnassa. Mutta woi taiwasten tekijä, kun anoppi ja waimonsa sen sai tietää, silloinkos wasta meteli nousi! Huutain, hoilaten tuliwat he aittaan ja kirkuin ja parkuin rupesiwat sättimään ja panettelemaan Asari parkaa!
"Sitä wartenko sinä olet tähän otettu, että kaikkein kerjäläisten pussiin syökset elon elämämme, jota minä niin paljon olen waiwaa nähnyt? Eipä wähää pää, wäärässä! Me olemme miehen olkapäiltä kerjäläisen kontin wiilekkeet katkaisseet ja tuskin on hän itse saanut watsansa täyteen, niin annappas mennä aittaan syytämään ainoa pala pois suustansa!" säyhysi emäntä.
"En ollut mikään kerjäläinen teille tullessanikaan", sanoi Asari ujosti ja wähän loukkaantuneena.
"Etkö häpeä, kelwoton, wastustaa äitiä! köyhähän sinä olit meille tullessasi—meidän tässä on kaikki. Ei isä=wainaja syytänyt omaisuuttaan tuolla tawalla ja siltipä tuota onkin, mutta se ei olekaan sitä warten, että sitä kaikki huupiot saisiwat hutiloida. Kaikkea sitä ihminen näkee, kun kauan elää!" sätti ja melusi Asarin waimo, joka oli kaikissa äitinsä kanssa yksineuwoinen, ja hän itki ja kirkui kuin hullu ja repesi hiuksiansa!
"Niin, älä muuta sano! Sehän se sitten wielä wihaksi pistääkin, kun hän luulee joku olewansa ja nuo muutamat markat owat hänellä aina suussa, jotka hän on taloon tullessaan tuonut, mutta 'pian se huono hewonen päällisensä syöpi'. Jos olisimme laskeneet eli rätinkiin panneet hänen ruokansa, mitä hän on meillä jo ahmannut, niin ei hän olisi talostamme saapa enää kruunun mynttiäkään", säesti äiti tytärtänsä ja he oliwat sanan täydessä merkityksessä niinkuin syöjätär tyttärinensä.
"Eikö minun työni sitten maksa ruokaanikaan?" sanoi Asari ujosti.
"Sinun työsi! nuhjuksen? tuleeko sekin lukuun?—kaikkia! Semmoisia työmiehiä saa ruokapalkalla jos kuinka paljon, kun sinä olet, ja heistä on kumminkin se etu, ett'eiwät pakkau haaskaamaan talon omaisuutta.— Sukkelaan pois täältä aitasta, sanon minä", tiuskui anoppi!
"Enhän minä olisi ilman edestä jywiä antanut, hänellä on welkakirja", rohkeni Asari muistuttaa.
"Welkakirja! mitä semmoisten welkakirjoista; mitä niiltä luulet saawasi, ei yhtään jywää, pitäköön itse welkakirjansa. Ja kyllä kaiketi olet welkakirjan teettänyt omaan nimeesi—kuinkas muutoin. Se on enempi kuin häwyttömyys", tirskui anoppi, waikka tuo jywien tarwitsija oli hywän talon isäntä, waan oli tällä kerralla tullut wiljan puutteeseen.
Häpeästä punehtuneena antoi Asari welkakirjan pois sen antajalle ja meni pois. Entistä synkeämmäksi tuli nyt hänen mielensä. Hänen sydäntänsä kalwoi kowin tuo rajaton häwäistys, jonka hän oli wieraan kuullen saanut. Hän häpesi omaa nykyistä tilaansa ja hän häpesi kotiwäkensäkin puolesta, kun heidän ilkeytensä ja tunnottomuutensa oli noin julkisesti tullut kylälle tiedoksi. Hän näki nyt täydessä walossa mihin hän oli joutunut ja mitä hän oli kadottanut. Hän huomasi, että tuo salainen sisällinen kaiho, joka hänellä oli pienuudesta pitäin Linnalan Kaisua kohtaan, oli saanut alkunsa sywemmältä, kuin hän oli luullutkaan, nimittäin raa'asta, pahasti kaswatetusta—sydämestä, josta ei ollut toiwoakaan enää paranemiseen. Asari olikin jo alusta alkaen koettanut hywyydellä woittaa tuota wäärästä mammonasta williintynyttä sydäntä, sillä hän oli silloin wielä turwannut wäärän uskon synnyttämään tunnussanaansa: "kyllä se wielä hywäksi tulee"; waan kaikki se oli turhaa työtä Asari rukalle, sillä hän ei woittanut hywyydellään muuta kuin pilkkaa, naurua, ylönkatsetta ja pahoja, riwoja sanoja. Waikka hywyys oli Asarinkin puolelta teeskenneltyä, jaksoi hän kumminkin wielä silloin sitä tehdä, sillä hän piti wielä wäärää mammonaa silmällä ja omanansa ja hän toiwoi sen nojalla muunkin kerran wielä paranewan.