Eräänä kertana juomaretkeltä palatessaan, tapasi Asari Karilan Heikin. Tämä oli kowin huolestunut ystäwänsä onnettomuudesta. Hän oli jo kauan wartonut tilaisuutta, saadaksensa wielä kerran puhutella onnetonta, mutta se oli aina ollut turha, sillä Asari oli aina wälttänyt hänen kohtaamistansa. Hän häpesi ystäwäänsä, sillä hän tunsi sydämessään ankaran nuhteen, kun hän ei totellut aikanaan annetuita hywiä neuwoja. Mutta Heikki ei lakannut etsimästä häntä. Hän oli tiennyt, että Asari oli taas useampia wuorokausia ollut kylällä juomassa ja että hän wieläkin oli siellä. Hän kuuli myös, että Asari ei ollut saanut enää wiinaa, kun häneltä oli puolus loppunut, waan että hän makasi surkeaa kohmaa eräässä mökissä. Sentähden tiesi Heikki hänen kohta täytywän tulla kotiansa, ja meni tien wiereen odottamaan wiheliäistä ystäwäänsä. Kauan ei hänen tarwinnutkaan odottaa siellä, ennenkun Asari tuli tietä myöten, surkeana ja horjuwana. Kyyneleet nousiwat Heikin silmiin, kun hän näki tämän kurjuuden. Asarin kaswot oliwat turwonneet ja siellä täällä näkyi niissä sinisiä ja punasia laikkuja, mutta yleinen wäri oli tuhkan harmaa ja silmät punaiset ja pullistuksissa. Hänen käyntinsä oli epäwakainen, jonkatähden hän toikkeroitsi tietä käydessään sinne tänne, ikäänkuin hänellä olisi ollut joku edisteltäwä. Waatteet oliwat rikkinäiset, likaset ja repaleiset ja kylmä hiki juoksi hänen päältänsä. Tuonlainen oli Asarin näkö, kun hän tuli kylältä suruansa liewentämästä!

Heikki lähti käwelemään häntä wastaan ja sowitti tuon wastaantulemisensa niin, että se tapahtui tien mutkassa, ett'ei Asari olisi häntä huomannut ennen lähelle tuloa, sillä tie oli metsäisellä seudulla—ja nyt juuri tuliwat he wastakkain. Asari säikähti tuota kohtausta kowin ja niinkuin ukon lyömänä seisoi hän wawisten Heikin edessä ja tuijotti häntä silmiin. Ennen oli hän kaikkialla hakenut Heikin seuraa, nyt hän wältti, kammoksui ja kauhistui häntä! Oliko sitten Heikin sydän kylmennyt nyt Asaria kohtaan? ei; samalla rakkaudella rakasti hän Asaria kuin ennenkin, sama muuttumaton ystäwä oli Heikki nyt kuin ennenkin, missäs sitten on syy tuohon Asarin kammoksumiseen?—omassa sydämessään, sillä hän ei oikeastaan kammoksunutkaan Heikki=ystäwäänsä waan itseänsä, oma paha omatunto se oli, joka Asarin sydämessä nosti kauhun melkein kaikkien ihmisien edessä. Ainoasti krouwarin ja—kotiwäkensä edessä ei hän kammoksunut!

"Ystäwäni!" sanoi Heikki wiimein, särkyneellä ja hiljaisella äänellä, kun he oliwat towin toisiansa katselleet.

"Sinäkö, Heikki, täällä?" sanoi Asari kauhistellen, kun näki, ettei hän päässyt enää Heikin käsistä.

"Eikö me istuta, että saisimme wielä kerran haastella? kysyi Heikki kehoittawaisesti. Asari totteli wastahakoisesti ja he istuiwat.

"Mitenkä sinun asiasi nyt owat, ystäwäni?" kysyi Heikki ja katsoi
Asaria silmiin niin lempeästi.

"Niinkuin näkyy", sanoi Asari kuiwakiskoisesti. "Oi, älä sano niin, ystäwäni. Toinen ihminen ei saa toisen tilasta tietoa ulkonaisella näkemisellä, tarwitaan katsoa sywemmälle, aina sydämeen asti, ennenkun woidaan oikein tutustua toistensa kanssa. Sinun tilasi on minua kowin huolestuttanut. Olemme aina ennen awanneet toisillemme sydämemme, miksi emme nyt saattaisi sitä tehdä? Kaikissa muissa asioissa olemme tulleet yksimieliseen päätökseen, mutta yhdessä asiassa erosiwat mielipiteemme."

"Sinä olit silloin oikeassa, werraton ystäwäni. Jospa olisin silloin totellut sinua, niin minun asiani saattaisiwat nyt olla toisin. Ei se tullutkaan hywäksi, niinkuin minä silloin luulin", sano! Asari. Hänen leukansa järkähteli, kyyneleitä wälähteli hänen silmissään; hän purskahti itkemään ja tarttui kiinni Heikin kaulaan.

Molemmat ystäwykset itkiwät, sillä kummallekin tuli mieleen muisto menneistä ajoista. Asari muisti kuinka kauas hän oli jo ehtinyt turmeluksessa, joka kaikki oli ensimäisen erehdyksensä hedelmä. Heikki taas muisteli ystäwänsä mennyttä wiattomuuden aikaa ja wertaili sitä hänen nykyiseen tilaansa.

"Miksi sinä olet wäistänyt minun kohtaamistani näin kauan?" kysyi
Heikki wiimein.