* * * * *
Oli eräs talwi=ilta. Kylmä pohjoistuuli puhalsi kaiken päiwää ankarasti ja lunta tulla tupruutti taiwaan täydeltä. Kaksi matkustajaa pyrki silloin kylästä synkkää talotonta taiwalta kohden, joka kahden penikulman pituisena johdatti kylästä toiseen. Ne matkustajat oliwat kaksi waimonpuolta, jotka jalkapatikassa tuommoisella ilmalla myöhään illalla samosiwat, wetäen kelkkaa perässänsä; toinen heistä näytti olewan jo jotenkin wanha, mutta toinen wasta noin puoli=ikäinen ihminen.
Heidän kelkassaan ei näkynyt olewan muuta kuormaa, kuin joitakuita wanhoja waateriepuja. He näkyiwät olewan umpimielisiä ja ensi alussa ei puhunut kumpikaan mitään.
"Kun me nyt waan jaksaisimme tämän taipaleen poikki", sanoi wanhempi waimo wiimein, katkaisten äänettömyyden.
"Niin sitte he kyllä saawat kylläkseen arwella, mihin me olemme joutuneet, sillä eipä nyt jälki kauan näy, sitten me menemme niin ett'ei kuu kuule eikä päiwä näe, ja niin me näytämme wielä wiimeiselläkin, että me olemme ihmisiä", sanoi nuorempi.
"Mutta mitenkä me elämme?" huolehti wanhempi.
"Kyllä eletään, oudoissa ihmisissä kehtaa kyllä kerjätä", lohdutti nuorempi.
Lieneekö tuo lohdutus tuntunut wanhemmasta waimosta epäluotettawalta, sillä sywä huokaus kuului hänen rinnastansa; mutta ett'ei parempaa ollut saatawissa, osoitti se, kun ei hän woinut itsekään parempaa neuwoa tuohon wastaiseen elämiseen sanoa, waan waipui äänettömyyteen, ja niin he jatkoiwat matkaa eteenpäin suurilla ponnistuksilla.
"Se tuhannen roisto", sanoi wanhempi waimo taas towin waiti oltuansa ja ponnistellessaan paksussa lumessa; luultawasti liikkui hänen mielessään silloin joitakin muistoja.
"Niin, hänen sen wietäwän tähtensähän me tätä kaikkea saamme kärsiä", säesti nuorempi; jota taas seurasi äänettömyys ja ankarat ponnistukset eteenpäin.