Matti näki ettei mikään auttanut ja hän lähti sangen murheellisena pois tiehensä.
Tulipa wihdoin nuot asiat Kaarinan isänkin korwiin. Monta itkua hän itki, monta kyyneltä pudotti tyttärensä kanssa. He itkiwät tämän maailman rikkauden ja loiston wäärää kowuutta, waltaa, tylyyttä ja sortoa, ja köyhän ylönkatsetta, halweksimista, polkemista ja alentamista, jota syyttömästi saa köyhyytensä tähden alituisesti niin runsaassa määrässä kärsiä.
"Woi rakas Kaarinani! Waikeaan asemaan olet joutunut. Tämän maailman rikkaudensuru on kuolettanut sydämen monelta ihmiseltä ja silloin se tulee kowemmaksi kuin kiwi: se ei tunne mitään, siihen ei pysty eikä waikuta mikään, kuollut, kowa on rikkauden sokaisema sydän. Minä en moiti rakastettuasi, päinwastoin kunnioitan häntä tunnollisena ja rehellisenä nuorukaisena. Mutta eiköhän olisi parasta, kun kokisit wierottaa hänet pois mielestäsi, sillä rikkauden wahwa wainoowa walta saapi usein suurta pahaa aikaan", puheli eräänä kertana Honka=Kristo tyttärellensä.
"Woi rakas isä! sitä en woi, Matti on niin hywä", sanoi Kaarina ja purskahti itkuun, ja siinä he sitten yhdessä itkiwät särkyneiden sydänten toiwotonta itkua.
Kului aikaa, mutta Matin kotiwäen sydänten kowuus ei kulunut; yhtä kowat, yhtä paatuneet, yhtä perään=antamattomat oliwat ne. Kului aikaa, mutta Matin ja Kaarinan murhe ei kulunut, yhtä ankara, yhtä polttawa, yhtä toiwoton oli se.—Kowa on paatunut sydän, rakas on raatelewa murhe—niin on.——
Ei ollut wielä tullut ilmi Matin ja Kaarinan liitto, kun minä ensikerran tutustuin Honka=Kriston kanssa; hänen kuuluisat juuriteoksensa oliwat tämän tuttawuuden aikaansaaneet; Kaarina oli jo silloin Sanna=tädillään palweluksessa. Wanha, harmaapää oli ukko jo ensi tuttawuutemme aikana. Juuriteoksia hän punoi milloin waan wähänkin jaksoi, mutta hän oli jo niin woimaton, että hänen täytyi pitkät ajat lewähdyttää wäsyneitä, wanhentuneita ja runneltuja raajojansa. Eräs pikku tyttönen oli ukkoa myötäänsä hoitamassa; hänet oli Kaarina laittanut ja hän antoi ruoan ohessa tytölle waatetta palkaksi. Usein puhui ukko suurella säälillä Kaarinastaan ja hänen suuresta uhraawaisuudestaan, kun hän niin paljon näki waiwaa wanhan ja huonon isänsä elättämisestä ja hoitamisesta. Turwe=tupa oli jo hywin wanhentunut ja seinät oliwat paikottain kallistelleet sinne tänne, mutta hywä siiwo ja puhtaus wallitsi kuitenkin kaikkialla; tuwastaan arweli ukko, että se hänen aikansa kestää. Puutarha oli täydessä woimassa ja hywässä ruokossa ja kaswit rehottiwat täydessä kukoistuksessaan: melkeinpä kadehdin sen rehewyyttä ja hywää järjestystä. Tuomi= ja pihlajapehkot oliwat tuuheana, pitkänä ja korkeana riwinä turwepenkin etelänpuolisena suojana, joiden lehtewien oksien siimeksessä sen ruohoinen, wiheriä pinta tarjosi sopiwan ja wiileän lewähdyspaikan wäsyneille raajoille.
"Kuinka te woitte tämän näin hywässä hoidossa ja ruokossa pitää?
Tytöstä ei ainakaan suurta apua lähde", kysyin ukolta sinne tultuamme.
"Kaarina tämänkin woimassa pitää, mitäs minä polonen woisin? Hän, raukka, se kaikki töittensä wälistä tekee ja toimittaa. Itsenäisenä aikana on tämä kaswitarha minulle suurena huwituksena ja tuossa turwepenkillä on niin mieluista oikaista kangistuneita jäseniäni ja wäsynyttä ruumistani. Jumala warjelkoon Kaarinaani!" selitti ukko ja kyyneleet walahtiwat hänen silmistänsä.
Minä mielistyin niin tuohon ukon awo= ja hellämielisyyteen sekä kowaan kohtaloon, että poikkesin usein kulkeissani häntä terwehtimään. Hän otti minut aina wastaan niinkuin wanhan tuttunsa; olipa niinkuin hän olisi tullut aina silloin hieman nuoremmaksi. Noilla käynneilläni oli toinenkin tarkoitus, sillä olisin halunnut nähdä tuon ukon hywän Kaarinan, mutta hän ei sattunut koskaan olemaan isänsä luona silloin kun turwe=mökissä käwin ja niin jäi hän näkemättä.
Eräänä Juhannus=aamuna tai oikeimmin yönä olin taasen asiaini tähden matkustamassa. Olin nytkin sillä tiellä, mikä kulki noiden turwetupien kautta. Waraselta olin jo toiminut niin, että woisin käydä Honka=Kristoa terwehtimässä; oikeinpa sydämeni sykki ilosta, kun tätä ajattelin. Ilma oli lämmin, tyyni ja selkeä, ainoastaan silloin tällöin huhahti wieno tuulenhenkäys. Maa oli wiheriäisessä juhlapuwussaan ja puut seisoa töyhöttiwät kauniine lehewine lehtineen, niinkuin täysissä purjeissa olewat laiwat. Waikkei aurinko ollut wielä noussut, oli niin waloisa, että olisi nähnyt waikka kuinka hienosti painettua kirjaa lukea. Niin, eihän Pohjolan kesä=aurinko olekaan kauan maillaan ja waloisat owat silloin sen ihanat, kirkkahat yöt ja ihana, kaunis on koko luontokin.