Waikka oman sisällisen tilani laita oli näin huono, en kuitenkaan joutanut joutilaaksi, sillä minua heikompi olento oli lähellä, mikä tarwitsi kaiken huomioni ja apuni. Se oli puujalka=ukko tuossa, joka oli koko ajan itkenyt niin paljon kuin waan sydän jaksoi wuotaa. Hän oli itkenyt itsensä niin heikoksi, että horjui sinne tänne ja oli aiwan kaatumaisillansa; otin siis häntä kädestä kiinni ja talutin hänet turwe=tupaan, missä toimitin hänet wuoteeseen.
"Woi, woi minun lastani, woi minua onnetonta!" waikeroitsi hän tutisten siinäkin, riutuneena ja woimatonna.
Minun sydämeni oli niin täysi, etten woinut häntä yrittääkään lohduttamaan. Muutoin huomasin, ettei sitä olisi woinut tehdäkään, sillä olihan ukolla niin paljon kowaa elämänkokemusta, ja edessään juuri niin tuore ja pätewä todistus maailman tunnottomuudesta ja kylmämielisyydestä, ettei tuota mustaa murhetta woinut millään tekosyyllä poistaa, ja tosisyytä ei ollut, ei löytynyt. Otin siis waan tyrskiwän ukon kädestä kiinni, toiwottaen hänen murheellensa liewitystä ja luwaten laittaa hänelle apua niin pian kuin taisin.
"Woi, woi! Minun murheeni ei lakkaa, ennenkun se saapi minut maan mustaan multaan. Ei kestä enään kauwan tämmöistä tuskaa monikertaan rikkiraadeltu sydän. Kiitän teitä kaikesta sydämestäni siitä hywästä, mitä meille olette osoittanut. Minä tiedän, että te pidätte köyhänkin ihmisenä ja tiedätte hänelläkin olewan sydämen, joka woipi tuntea ja kärsiä", sanoi ukko turskien.
Kyyneleet nousiwat wäkisinkin silmiini, ja minä jätin ukon hywästi. Sinne jäi murheellinen ukko, ja häntä hoitelemaan jäi myös koko ajan itkenyt tyttönen.
* * * * *
Palaamme hetkiseksi takaisin, saadaksemme selwille edellisen tapauksen kehittymisen.
Kauwan toiwoiwat ja kärsiwät Matti ja Kaarina. He toiwoiwat wiimeinkin Kowalaisten wäsywän siihen kowaan wastarintaan, jota he katkeamatta sanoilla ja töillä osoittiwat Kaarinan ja Matin yhdistystä wastaan. Mutta mitä enemmän he nöyrinä kärsiwät, sitä rajummaksi ja ankarammaksi käwi wastustus; oliwatpa he huomaawinansa semmoistakin, että wäijyttiin Kaarinan henkeä. Wihdoin lakkasiwat he turhasta toiwostansa, sillä oliwatpa he tulleet tuntemaan kuinka kowa ja perään=antamaton on paatunut ihmissydän. Yleinen mielipidekin kääntyi rakastawien puolelle, sillä Kaarinan kadehtijainkin alkoi käydä sääliksi noiden toiwottomien suuret kärsimiset. Lopulla koettiwat kaikki ihmiset waikuttaa Matin ja Kaarinan eduksi, ja taiwuttaa noita kowia wanhempia, weljiä ja sisaria, mutta turhaan; kowia oliwat Kowalaiset!
Wihdoin teki Matti päätöksensä. Hän aikoi kerrassaan heittää siihen pyrintönsä ja kotiwäkensä luwat sekä tehdä lopun kauheille kärsimisilleen. Hän meni kirkkoherran luo, pyytämään kuulutusta, mutta sitä ei annettu.—Kowalan Kaaperi—Matin isä oli käynyt jo waralta sen kieltämässä, ja kirkkoherra noudatti tarkoin lain puustawia rikkaan sanankuulijansa käskystä.
Kauhea synkkämielisyys walloitti nyt Matin ja Kaarinan mielen; se oli epätoiwon mustaa ruokaa, joka on niin katkeraa maistella. Kun Kowalaiset hawaitsiwat, että heidän wiimeinen walttinsa teki niin loistawan waikutuksen, tuli heidän raiwonsa nyt pirulliseksi kostonpyynnön sekaiseksi wainoksi; mutta yhä enemmän synkistyiwät Matti ja Kaarina. Waikka he oliwat noin wainottuina ja sorrettuina, alinomaisen haukkumisen ja parjaamisen alaisina, eiwät he kuitenkaan koskaan antaneet heille ainoatakaan pahaa sanaa, mutta nöyrinä, murheellisina ja hiljaisina kantoiwat he kowaa kohtaloaan.