* * * * *
Ken kerrankaan on matkustanut Pohjanmaalla, lienee kai huomannut teitten warsilla siellä ja täällä turwe=mökkejä. Tiheä asutus ja siitä seuraawa metsän wähyys on ollut syynä niiden syntymiseen. Osa tilattomasta kansasta, tuntien toisen huoneen nurkassa asumisesta alentawaa waikutusta, on pyrkinyt saamaan omaa asuntoa, sillä onhan oma koti, oma liesi niin rakas, mieluisa ja kodikas, waikkapa se onkin waan tuommoinen turpeista rakennettu mökki. Saatuansa jollain wälipuheella haltuunsa jonkun palasen tuota kiwetöntä ja metsätöntä ketoa, jota Pohjanmaalla niin runsaasti löytyy, kerääwät he siitä säännöllisiä turpeita, joista he sitten jonkunlaisen sawiseoksen kanssa latowat huoneen, ja pian on asunto walmis. Haltuunsa saadun maan muokkaawat he sitten wiljamaaksi, ja niin tulee heistä aiwan wähässä ajassa sanan täydessä merkityksessä "oman turpeen mies". Usein näkee noiden turwe=mökkien wanhuutensa tähden kallistelleen ja wäyristelleen sinne tänne, ja outo matkustaja pitää niitä suurimpina wiheliäisyyden, siiwottomuuden, siweettömyyden ja ehkäpä ryöwärienkin pesinä; niinpä minään, ennenkun tulin tutustumaan sekä töllien sisäpuolen että itse asukasten kanssa. Tutustumisessani tulin huomaamaan, että useassa niissä wallitsi hywä siiwo ja puhtaus. Eipä ollut mikään harwinainen asia, että turwe=seinät oliwat sisäpuolelta rapatut sileiksi ja siwellyt walkeiksi kuin posliini. Usean lattialla oli siistit, puhtaat matot ja akkunalaudoilla kukkaruukut täynnä mitä ihanimmasti rehoittawia kasweja ja kukkia. Huomasinpa silloin senkin, etteiwät nuot turwe=tupien asukkaat olleetkaan mitään maanalaisia konnia ja ihmiskunnan hylkyjä, waan oikeita, sydämellä ja sielulla warustettuja ihmisiä, jotka woiwat tuntea, iloita, surra ja kärsiä, aiwan niinkuin mitkäkin howien rikkaat asukkaat. Isoja rikkauksia ei heillä tosin löytynyt, mutta tyytywäisyyttä oli heillä paljon runsaammassa määrässä kuin monien onnellisemmalta näyttäwäin seassa.
Minä olin usein heidän kanssaan tekemisissä ja keksin heidät niin rehellisiksikin, että olisin woinut heidän haltuunsa uskoa waikka kuinka kalliin ja tärkeän asian. Kaikenhaaran kautta tuliwat nuot matalain majain asukkaat niin tutuiksi, että talwipakkasilla ja pyryillä siwu matkustellessani, näytti niiden akkunoista loimottawa walkeakin puhteilla niin ystäwällisesti liekehtiwän ja ikäänkuin wilkuttaen kutsuwan minua huoneeseen. En joutanut joka kerralla käydä heitä terwehtimässä ja melkeinpä kadehdin ohi kulkiessani noita onnellisia, jotka pahallakin ilmalla saiwat rauhassa istua kotilieden ääressä.
Semmoinen turwe=tuwan asukas oli Kristo Honkanenkin.
Mitä muutoin oli sitten tuo Kristo Honkanen? Ihminen, tawallinen ihminen waan—köyhä mies, ei parempi eikä pahempi, ja kuitenkin on hänestäkin jotain kerrottawaa.
Hän oli syntynyt köyhistä wanhemmista ja siis köyhä jo syntyissäänkin. Aikaisin korjasi kuolema molemmat hänen wanhempansa ja pikku Kristo jäi turwattomana awaraan maailmaan, niinkuin linnun poika, jolta emä on kuoliaaksi ammuttu. Pahaisena paitaressuna oli hän jo pakotettu armoleiwällä henkeänsä elättämään. Tuo oli hänelle kowin raskasta ja waikeata tehtäwää ja usein itki hän kowaa kohtaloansa niin, että oli wedeksi rauweta: niin aikaisin oli hänellä jo itsearwonsa tunto. Ei hän ollut täyttänyt wielä kymmentäkään ikäwuottansa, kun hän jo kaikenlaisilla toimilla ja palweluksilla koki ansaita leipänsä. Ollen siiwo, nöyrä ja työteliäs, tuli hän aiwan pian jokapaikkaan halutuksi palkolliseksi, ja sillä tawalla hankki hän itselleen nopeasti sen yhteiskunnallisen aseman, mikä sillä asteella olewalla ihmisellä on saatawissa.
Niin waurastui Kristo wuosi wuodelta mieheksi ja teki työtä wäsymättä niinkuin kone. Mutta ihmisen ei ole yksinänsä hywä olla, niinpä ei Kristommekaan ollut. Kuitenkaan ei hän tuota luonnon suurta kutsumusta noudattanut, ennenkun alun neljännelläkymmenennellä ikäwuodellansa. Silloin nai hän erään kauniin ja siweän piikatytön—kuinkas muutoin: "ihmiset ihmisiä, piiat rengit toisiansa", niinhän on maailman tapa.
Kohta naimisensa jälkeen rupesiwat he perustamaan turwemökkiä erään talon takamaalle. Suurena apuna siihen oli heidän palkkasäästönsä, sillä tarwitaanpa siihenkin aineellisia waroja, waikkei talo tule sen loistawampi. Säästöllään saiwat he wielä yhtä ja toista talonkalua, muiden muassa pari lehmääkin, joille myös turpeista rakennettiin nawetta.
Mökkinsä ympärystän muokkasiwat he pelloksi ja ennen pitkää lainehti tuo ennen hyödytön paikka raskastähkäisessä wiljassa. Siistejä ja työteliäitä kun oliwat, laittoiwat he turwe=tupaansa oikein kamarinkin tuwan perälle. Seinät rapattiin ja maalattiin, lattialle laitettiin matot ja akkunoilla törötti kaswiruukut loistawine kasweineen; olisipa siinä saattanut waikka kuwernööri yötä wiettää. Kamarin perä=akkuna oli etelään päin, sen alle laitettiin siewä, pieni yrttitarha ja sen suojaksi istutettiin tuomi= ja pihlaja=pensaita. Hywällä hoidolla kaswoiwat istutetut pehkot pian isoiksi puiksi. Ja niiden warjokkaaseen siimekseen sai turwepenkki sijansa.
Toisiansa rakastiwat he totisella rakkaudella. Waimon mielestä ei ollut koko maailmassa hänen Kristonsa wertaa, waikkei hänellä ollut tarjota sen loistawampaa suojaa. Kauneutensa ja siweytensä tähden olikin hänellä ollut monenlaisia naimatarjouksia, mutta mikään muu ei ollut hänelle kelwannut. Kristo taasen rakasti ja helli waimoansa kaikella oikean awiomiehen rakkaudella, kaikissa he auttiwat toisiansa ja kantoiwat toinen toisensa kuormaa.