Nyt tuli uusi tanssi eteen. Kontio ärtyi tuosta niin kowasti että se kawahti pahalla kahdelle jalalle. Se pöyristi karwansa, niin että se näytti kahta wertaa suuremmalta kuin ennen. Kauhean kitansa awasi se ammollensa, josta weripunainen kieli leksotti pitkällä ulkona. Molemmat etukäpälänsä lewitti se leweälle, ikäänkuin olisi tahtonut sulkea koko maailman syliinsä. Wahwat, pitkät kynnet oliwat leweissä kämmenissä niin siirillänsä, että ne oliwat juuriansa myöten näköisällä joten kämmenet näyttiwät pitkäpiiseltä karhilta.

Kaikesta tuosta huomasin, että nyt wasta otso oikein suuttui, ja ettei hänen kanssaan ollut hywä leikitellä. Kowa pelon wälähdys käwi nyt sydämeni läwitse, ja minä peräydpin ehdottomasti jonkun askeleen taakse päin, sillä en tahtonut joutua tuon tarjotun syleilyn alaiseksi. Minä kaaduin perääntyessäni seljälleni isoon wesirapakkoon, sillä takanani oli eräs poikkipäin kaatunut lieko, jota en hädissäni ensinkään huomannut ja johon jalkani sekaantuiwat. Minä näin karhun tulipunaisen, ammottawan kidan, hirmuisine hampaineen ja siirillään, ulos kämmenistä hajoitetut, kammottawat kynnet, mitkä kaikki oliwat laukeamassa minun waiwaisen ruumiiseeni.

Ensikerran eläessäni tunsin pelkoa ja kauhua ja joka silmänräpäys odotin loppuani. Minun korwani rupesiwat kummallisesti suhisemaan ja sydämeni tykki, että luulin rämeen siitä woimasta ympärilläni lekahtelewan. Mitä sitten tapahtui en tiedä, sillä minä menin tainnuksiin. Siitä toinnuin sen kautta, että joku nosti minua ylös wesirapakosta. Tuskin tohdin hengittää tai silmiäni aukaista, sillä luulin kontion itseäni laahaawan. Kun ei se tuntunut armottomasti minua pitelewän, rohkenin awata silmäni ja silloin huomasin, ettei se ollutkaan karhu, waan Tuppu, joka minua koki hellästi ja huolellisesti ylösauttaa. Minä koetin nousta, mutta polwissani ja muussa ruumiissani oli semmoinen woimattomuus, etten woinut. Sen huomattuaan otti Tuppu minut syliinsä ja kantoi tähän. Hänen sylissään ollessani katselin ympärilleni; karhuja ei enään ollut näkywissä, mutta Kiplo makasi samassa paikassa. Päänpuoli oli hänellä wieläkin wirkku, waikka pedot oliwat sen takaraajat pahoin raadelleet. Kiplo=rukka koetti pyrkiä ylös, waikka lonkkaluut puljahteliwat raadelluista paikoista esiin ja siihen hänen täytyi lykistyä. Minun käwi tuo näky niin sydämelleni, että pyysin Tuppua menemään ja lopettamaan eläin raukan waiwat. Mutta hän ei ollut kuulewinaan ei näkewinään mitään koko jutusta, myrisihän waan jotakin ymmärtämättömiä sanoja ja kantoi minua. Kun tähän paikkaan tultiin, laski hän minut maahan, kokoili kuiwia sammalia, kääri minut takkiinsa ja laitti maata sammalten päälle. Tuon kaiken tapahtuessa oli tullut jo jotenkin pimeä, mutta Tuppu haki kuiwia puita ja teki nuotion. Sen ääressä istui hän sitten itsekin, eikä puhunut koko ajalla luotuista sanaa: tarkasteli waan wälisti sauwaansa ja wälisti minua. Minua rupesi sitten kowasti wäsyttämään, minä nukuin ja olen nukkunut tässä niin rauhallisesti kuin kotiwuoteessa; isän äänestä wasta heräsin, ja nyt tunnun wirkulta, woimistuneelta ja aiwan terweeltä."

Kun Kaisa oli kertomuksensa lopettanut alkoi päiwä sarastaa, sillä kaikenlaisissa toimissa ja selwityksissä oli kulunut melkoisesti aikaa. Päälliseksi oli kynttilät lyhdyissä palaneet loppuun ja sentähden päätettiin odottaa päiwän walkenemista, ennenkun paluumatkalle lähdettäisiin. Kun tuli siksi waloisaksi, että kaikki esineet woi eroittaa, mentiin hakemaan tuota raadeltua elikkoa. Pian löytyikin se ja oli wielä elossa, kärsien hirmuisesti. Sen tuskat lopetettiin ja siitä korjattiin mitä korjattawissa oli. Sen tehtyä aljettiin tarkastella seutua, näkyisikö missään jälkiä Tupun ja otson temmellyksestä, sillä kaikillehan oli selwä, että tämä oli kontiot häätänyt. Ei kaukana siitä hawaittiinkin suuren kontion makaawan weressään kuolleena. Sen otsassa oli ammottawa kirween haawa ja lanteisiin oli Tupun kirwes silmää myöten iskettynä. Luultawasti oli Tuppu joutunut paikalle juuri siinä tuokiossa, kun Kaisa kaatui ja pyörtyi. Hän lienee ensin siwaltanut kirweellään otsoa otsaan, joka semmoiset terweiset saatuansa lienee nähnyt parhaaksi lähteä käpälämäkeen. Tuppu ei liene hywäksynyt niin lyhyttä tuttawuutta ja luultawasti lasketti kirweensä kontion lanteisiin silloin kun tämä kääntyi pakoon. Tietysti siinä sitten tuli kahtaanne wetäminen, sillä Tuppu ei tahtonut heittää kirwestänsä ja kontio tahtoi paeta. Selwä oli, että asia päättyi siten, että kirwes lähti päästään ja niin sai otso terän ja Tupulle jäi warsi.—

Sitten lähdettiin pyrkimään kotiin päin. Kaisakin kulki omin jaloin, waikka heikko hän oli. Tuppu talutti häntä toisesta käsipuolesta, eikä antanut sitä kunniasijaa ottaa itseltään pois minkään tekosyyn nojalla. Pahimmissakin ojissa, kuiluissa ja rapakoissa hän joko käsipuolesta kannatti ja ohjasi häntä, tai kun ei muutoin sopinut, otti tytön syliinsä ja kantoi hänet pahojen paikkojen ylitse. Sillä tawalla tultiin wihdoin kotiin eikä tarwinne kertoakaan, mikä ilo kotiwäessä syntyi, kun Kaisakin oli ihka eläwänä hakijain joukossa.

Kauwan aikaa oli tyttö alakuloinen tuon tapauksen jälkeen. Kaikki ylimielisyydet jäiwät pois ja hänen elämässään tuli semmoinen muutos, että se kummastutti kaikkia ihmisiä. Hän tuli miettiwäksi ja ajattelewaiseksi, ja useinkin toi hän ilmi semmoisia totuuksia, että niitä oikeen ihmeteltiin. Siinä aukeni hänelle uusi ala entisien uhkarohkeain leikkien sijaan. Pian kuului ympäristöön se elämän muutos, mikä Kaisassa oli tapahtunut ja se pani ihmiset kummastelemaan; näyttipä siltä, että Kaisassa oli jotain jaloa olipa hän sitten millä elämänkohdalla hywänsä ja että ihmiset odottiwat aina häneltä erinomaisempaa.

Kaikkien noiden awujensa wuoksi oli hänellä kosijoita kaikenkaltaisia, rikkaita ja köyhiä, waan kylmä ja yhtäkaikkinen oli hän kaikkia muita paitsi Louhen Erkkiä, tuota köyhää, mutta solakkaa ja raitista uudistalon poikaa kohtaan. Hän se oli Kaisan kaswikumppani ja hän se oli, joka wähänkin kykeni kilpailemaan tytön kanssa tämän hurjissa leikeissä. Aika=ihmiseksi tultuaankaan ei Kaisa katsonut ylön Erkkiä, waan salli hänen seurustella kanssaan, sanoiwatpa ihmiset siitä mitä wielä sanoiwatkin. Ei kukaan saanut tulla hänen kanssaan wenheretkillekään järwelle, joita hän yhä wielä harjoitteli, mutta Erkillä oli waan useammasti kuin yhden kerran se onni. Ihmiset kuiskailiwat jo keskenänsä, että Louhen Erkistä ja Kaisasta tulee awiopari kun joutuu, ja moni poika kadehti noita kuihkeita ja Erkin nykyistä asemaa.

En tiedä kuinka tuon rakkausjutun laita lienee ollutkaan, mutta kowan kowasti koski Kaisaan, kun Erkki kääntyi kuumetautiin ja kuoli muutaman wiikon sairastettuaan. Sen tapauksen perästä tuli Kaisa wähäpuheiseksi ja wältti muiden ihmisten seuraa niin paljon kuin woi. Minkäänlaisista kosijoista ei hän kärsinyt sen koommin puhuttawankaan, sitä wähemmin heitä itseänsä.

Järwi ja Pankko=Tuppu tuliwat nyt, lähinnä wanhempiansa, Kaisan mieli=esineiksi. Hän rupesi Tuppua hoitelemaan niinkuin pientä lasta. Hänen ruoastaan, juomastaan, puhtaudestaan ja makuusijastaan piti hän semmoisen huolen, ettei Tupulla liene ennen ollut semmoista elämää. Ukko olikin jo wanhentunut, eikä päässyt pankoltaan juuri kauwas liikkumaan. Hänen päänsä siiwosi Kaisa ja kampasi hänen hiuksensa ja partansa sileiksi kuin muna; näyttipä siltä kuin Tuppu olisi hieman nuorennut tuon siiwoamisen jälkeen.

Yhä enemmän mielistyi ukko tuohon awuliaaseen tyttöön. Suurilla, harmailla ja riutuneilla silmillään katsoi hän Kaisaa missä tämä waan liikkui. Waikka Tuppu oli jo wähäwäkinen, piti hän riimusauwansa kuitenkin täydessä woimassa. Ja kun Kaisa waan oli enemmän aikaa poissa kotoa, tuli Tuppu tawallista wilkkaammaksi tuon ihmeellisen sauwansa tutkimisessa; erittäinkin ennustus=osastoa hän silloin kiihkeästi tarkasteli.