Seuraawana päiwänä olin wirkahuoneessani jotakin toimittamassa. Silloin tultiin minua kiireesti käskemään sairaan kamariin, johon minä riensin niin joutuin kuin kerkesin. Heti ensi silmäyksellä huomasin minä, ettei loppu ollut kaukana. Hänen hengityksensä oli harwennut, ja hän tirkisteli kummallisesti kiiluwilla silmillänsä oween päin. Kun hän huomasi minut, ojensi hän kuihtuneen kätensä minua kohden. Minä riensin hänen luokseen ja otin tarjotun käden omaani. Hän ummisti silmänsä ja kuiskasi tuskin kuultawasti hengellänsä: 'Hiskias…' Rinta korahteli muutaman kerran, käsi herwahti, ja hän ei ollut enään eläwien joukossa.
Minä seisoin hänen wuoteensa wieressä niinkuin kiwettynyt. En woinut itkeä, sillä sydän oli kowin täysi. Kylmänä, kankeana makasi nyt edessäni hän, jota olin niin werrattomasti rakastanut ja jonka kanssa eläessäni oli ollut semmoistakin aikaa, jolloin tunsin itseni sanomattoman onnelliseksi. Koko menneen elämäni kirjawa kirja aukeni selwässä järjestyksessä eteeni siinä seisoessani. Oikullinen sattumus oli hänet minulle lahjoittanut, mutta sama sattumus weikin hänet minulta. Eipä siinä wielä kyllä, sillä paljon, paljon oli tuo sattumus aikaan saanut. Se oli Tuonen tuwille wienyt kaksi puhtainta sydäntä ja saattanut minulle sanomatonta tuskaa ja murhetta. Kolmattakin uhriaan se wielä pehmitteli, sillä Kalle, joka saman sattumuksen johdosta oli ruwennut juomaan, joi nyt niin ankarasti, ettei sitä woinut kauwan kestää. Wielä etemmäksi ulottuiwat sen juuret, sillä päälliseksi jäi kumpikin parikunta lapsettomaksi, ja niin tapahtui lahoominen siinä, missä kaswamisen olisi pitänyt tapahtua.——Suurena lohdutuksena noita katkeroita muistelmia ajatellessani oli kuitenkin se toiwo, että waimoni kuoli onnellisen kuoleman.
Melkein heti sen jälkeen kuoliwat molemmat wanhempani ja Kallekin. Tuon häwityksen keskellä seisoin nyt yksinäni, niinkuin kärwentynyt honka palaneella salolla; en ollut wielä wiittäkymmentäni täyttänyt ja kuitenkin oliwat hiukseni yhtä walkeat kuin nytkin. Wanhempieni kuoleman jälkeen joutui renki=Pekka hunnikolle. Hän oli uskollisesti palwellut heitä, mutta nyt oli hän kykenemätön ja turwaton wanha mies. Minä en woinut häntä nähdä ajelulla ja kaikkien hyljäämänä, waan otin hänet luokseni; samaan aikaan otin myös ottotyttären; nämät kaksi oliwat nyt ainoat seurakumppanini. Pekka lauleli wälisti wieläkin entisiä laulujansa ja sai säännöllisesti joulukartuusinsa; silloin hän tawallisesti sanoi kuten ennenkin 'eihän sitä niin paljoa…' Eräänä wuotena tuli hänkin sairaaksi. Kun waan sain aikaa, istuin minä hänen wuoteensa wieressä. Hän houraili usein ja hänen ajatustapansa sisällyksenä oli hänen entiset harwat lauseensa. 'Joulukartuusi … noin iso … eihän sitä niin paljoa … puh——eihän se kun houriota …——mitäpä minä enään maailmasta…' sanoi hän eräänä kertana hänen wuoteensa luona istuessani. Ne oliwat hänen wiimeiset tuumansa, sillä kohta sen jälkeen jätti hän tämän maailman ja samassa minutkin. Ainoana hupinani on nyt ottotyttäreni, jota rakastan niinkuin omaa lastani ja hän hoitaa ja kunnioittaa minua niinkuin omaa isäänsä.—Ja nyt olen entistä elämääni kertoessani ehtinyt nykyaikaan asti, mutta mitä eteenpäin tapahtuu, sen Jumala yksin tietää."
Ukon pää rupesi sywempään nokahtelemaan ja wiimeisiä sanoja sanoessa wärähteli hänen äänensä. Minä astelin hänen luoksensa, otin hänen kädestään kiinni ja sanoin: "paljon olette te kokenut, paljon kärsinyt". Hän nousi ylös, kääntyi minuun selin, käweli akkunan luo ja seisoi siinä ääneti kauwan aikaa.
PENTTI JA INKA.
I.
Wankka oli Rönkkölän talo Pohjanmaalla. Korkean waaran laelta näkyi se kauwas yli ympäri, näkyi sitä kauemmaksi sen wuoksi, että waaran päällystä ja rinteet oliwat raiwatut metsättömiksi, wiljelykselle alttiiksi. Waaran päältä ja rinteiltä oliwat kaikki wiljelyksien tiellä olewat kiwet wyörytetyt alangon partaalle, johon niistä oli ympäri waaran ladottu waltawa kiwiaita. Ne kaikki seikat yhteensä tekiwät, että Rönkkölä näytti ikäänkuin jonkunmoiselta linnoitukselta.
Talossa oli monta aittaa. Useimmat oliwat wiljaa täynnä ja itsekunkin wuoden sato niissä sijoiteltu eri paikkoihin ja laareihin; toisissa aitoissa säilytettiin waatteita ja muuta tawaraa, waan olipa joukossa eräs semmoinenkin, joka ei sisältänyt mitään muuta kuin kiskotuita— petäjän kuoria. Rönkkölässä, näet, ei ollut koskaan katowuotta, eikä koskaan aiwan kadotonta. Se kuulunee wähän kummalliselta, mutta niin se kumminkin oli. Sillä ei niin hywää ja wiljawaa wuotta koskaan tullut, ett'ei Rönkkölässä olisi läpi wuoden pantu pettua leiwän sekaan. Kun taas katowuosi sattui—jospa waikka useampiakin peräkkäin—oli talon leipä kuitenkin aina waan yhdenlainen, ei parempi eikä pahempi; sillä heillä oli wiljaa säästössä, jota waaran rinteet ja metsähalmeet oli pakotettu hywinä wuosina antamaan. Se oli säästäwäisyyttä wanhan Suomen tawan mukaan.
Wilppu, Rönkkölän talon isäntä, oli jo wähän yli keski=ijän. Hän oli ahkera mies ja piti tarkan huolen kaikista taloudellisista toimista. Hän oli ensimäinen weron maksussa, wiimeinen kapakassa. Hän soi mielellään wieraanwaraa; woimallista ruokaa, selwää leipää ja ruokaryyppyä ei puuttunut koskaan talosta, jos joku sattui käymään. Kylläpä käwikin usein wieraita Rönkkölässä, jossa ei katsottu arwoa eikä rikkautta, waan köyhempi, niinkuin rikaskin, oli yhtä terwetullut. Talon wieraswaraisuuksia käwiwät wälisti herratkin kokemassa, ja olipa talossa joskus myös nähty itse maaherrakin seurueensa kanssa, eikä kenelläkään ollut syytä käymistänsä katua.
Wilpulla oli niin suuri waikutus pitäjässä, että kaikissa asioissa kysyttiin hänen neuwoansa. Ja jos hän itse oli läsnä kokouksissa, niin tuli päätös aina semmoiseksi, jommoiseksi hän oli sen esitellyt.