"Sinä olet uljain poika maailmassa, ei ole sinun wertaasi, Pentti", kuiskasi Inka ja nojaantui likemmäksi Penttiä.
"Minä rakastan sinua, Inka, rakastan kaikesta sydämestäni—olen jo kauan rakastanut—olisiko se mahdollista? Tosin tunnen ison wälin meidät erottawan, mutta sille en woi mitään, kuitenkin sinua rakastan. Olen koettanut tukauttaa sydämeni paloa, mutta se waan yhä yltyy, jota enemmän sitä tukeutan", rohkeni Pentti kuiskata.
Eipä Inka säikähtynyt sitä puhetta kuullessansa. Hän peitti kaswonsa käsillänsä ja nojaantui lähemmäksi Penttiä. Pentti kiersi kätensä Ingan ympärille ja likisti häntä hellästi sydäntänsä wasten.
"Nyt on niin hywä olla, Pentti. Kauan on minunkin sydämessäni liikkunut sama tunne kuin sinussakin—ijäti olen sinun", kuiskasi Inka.
"Nyt on meidän aika erota, sillä ilta alkaa lähetä; mutta minä olen woittanut tänään paljon, sanomattoman paljon", muistutti Pentti.
"Woi, mutta karja?"
"Luultawasti owat ne jo menneet kotiin."
"Mutta minä en jaksa enkä tohdi yksin mennä kotiin; lähde sinä, Pentti, wiemään minua!" pyyteli Inka.
Pentti totteli ja niin lähtiwät he, mutta Pentti heitti lintukonttinsa kaadetun kontion wiereen, ottaen ainoastaan werisen kirween mukaansa.
"Mutta mitä isäsi sanoo, kun hän saa tietää meidän liittomme?" arweli
Pentti ikäänkuin säikähtyneenä, kun sen pulman muisti.