"Tuossa tuo poika wetelys taasen laiskottelee kaiken päiwän eikä mene mihinkään asiaan, waikka useasti olen jo häntä käskenyt. Kummallinen ihmisen alku! Ei wähintäkään halua mihinkään työhön, mutta lukea nuutamaan kaikenlaisia loruja, kas siihen hän on aika mestari. Mutta minun täytyy semmoiset lorut häneltä kieltää, sillä ei niistä ole yhdellekään ihmiselle mitään hyötyä. Kaikkia häntä ihminen on joutunut elättämään."
Näin puhui Jykylän wankan talon Israeli niminen isäntä, samassa kuin hän käsipuolesta nakkasi penkillä istuwan ja jotakin kirjaa lukewan Antti pojan, niin että tämä lensi kuin tollonkoppi toiselle puolen huonetta.
Nuhdesaarnan pidettyänsä ja tuon mielestänsä kenties uljaan heiton tehtyänsä, isäntä poistui huoneesta, mutta poika wetäysi nurkkaan ja pillahti katkeraan itkuun.
Pojan äiti tuli nyt huoneeseen. Oitis huomasi hänen teräwä silmänsä miten asiat oliwat; arwasipa syynkin, sillä tämä ei suinkaan ollut ensimäinen kerta kun hän tämmöistä näki. Hän oli hywäluontoinen, helläsydäminen ihminen, kuten naiset usein owat, ja rakasti sydämmestään tätä ainoata lastansa, kokien kaikessa katsoa hänen parastansa.
"Älä itke, Antti! Minä arwaan, että isäsi on tehnyt sinulle jotakin wäkiwaltaa, mutta hänellä on semmoinen luonto; kowa luonto, jota hän ei woi kaikesti hallita. Meidän tulee kokea liewennellä ja lauhentaa sitä niinpaljon kuin waan woimme, ett'ei se pääsisi usein puhkeemaan. Tämä tapahtuu parhaiten siten, että koemme, kaikessa missä waan woimme, olla hänelle mieliksi", koki äiti puhella pojallensa.
Poika waan itkeä tihisti eikä woinut mitään sanoa.
"Meidän täytyy totella hänen tahtoansa kaikessa, se on paras keino. Koeta sinäkin olla kuuliainen hänelle, sillä hän on kuitenkin sinun isäsi", jatkoi ja kehotteli äiti.
"Niin, mutta kun ei saa lukeakaan enään milloinkaan", sanoi poika itkunsa seasta.
"Oliko sinulla taasenkin kirja?"
"Oli."