Tuommoisia puhui isäpuoli lakkaamatta ja peittelemättä ja hän piti poikaa suorastaan semmoisena kiusankappaleena, joka syyttä tarpeetta on juurtunut hänen niskoillensa. Hän ei saattanut mennä pojan siwuitsekaan, murisematta, marisematta ja silmiänsä wihaisesti mulkoilematta; käwipä usein niinkin että hän syyttä tarpeetta tölmi ja nakkeli poikaa paikasta toiseen. Työtä piti pojan tehdä parhaan miehen rinnalla ja hän tekikin sitä niin paljon kuin waan hänen wähäiset woimansa salliwat, mutta mikään ei auttanut, eikä hywittänyt tuota pitkäkiskoista mielialaa.
Kun Antti oli koulussa olleessaan saawuttanut wapaampaa ja iloisempaa mielialaa, olisi hän nytkin seurustellut ja leikkinyt saman=ikäistensä kanssa, mutta tämäkin huwitus häneltä jyrkästi kiellettiin. Siitä halusta sai isäpuoli hywää maata wihallensa ja piti sentähden poikaa kowilla. Eräänä pyhänä meni Antti, puolisten jälkeen, toiseen taloon, missä oli saman=ikäisiä poikia koolla. Illemmalla ruwettiin sitten pallille ja Jykylän Antti oli joukossa paraana miehenä. Kaikki ihmiset ihmetteliwät: mikä tuossa ennen niin jurossa pojassa on tuommoisen muutoksen aikaansaanut. Kun ilo oli ylimmällään poikien kesken, ilmestyi Jykylän isäntä heidän joukkoonsa. Heti hänet nähtyään, pudotti Antti pallin pois kädestään ja alkoi alakuloisena käwellä jurpotella pois. Mutta tähän nöyrtymiseen ei isäpuoli tyytynytkään, waan otti poikaa niskasta kiinni ja huimi häntä kädessään olewalla karsitulla kuusenoksalla tawattoman kowasti ja raa'asti. "Wai tänne sinä nyt olet tullut, kuhnio; laita sukkelaan itsesi kotia", sanoi hän, tupaten samassa wielä poikaa niskasta, että tämä tupsahti silmällensä.
Kaikki kauhistuiwat isäpuolen julmaa raakuutta ja yleinen tyytymättömyyden murina kuului joukosta. Usealla läsnäolewalla oli mielessä panna jyrkkä wastalause tuommoista käytöstapaa wastaan, mutta eiwät he kuitenkaan sanoneet mitään, sillä olipa heillä itselläänkin jonkunlaista pelkoa tuon ankaran ja jäykän miehen edessä.
Poika lähti hitaasti ja itkeä nyrrytellen käwelemään kotiinsa. Sinne päästyäänkin itki hän niin, että oli wedeksi sulaa. Hän tunsi nyt itsensä kaikkein onnettomimmaksi ihmiseksi maanpäällä; tuntuipa hänen mielestään siltä kuin hänen ruumiinsakin olisi kutistunut puolta pienemmäksi. Wasta aamulla woi hän äidillensä selittää surunsa syyn, waikka tämä oli sitä illasta saakka kysellyt.
Aamulla sai poika isäpuoleltansa aika kanttura=saarnan. Hän aikoi pojan kytkeä seinään kahleilla kiinni, jos hän waan wielä yhden kerran uskaltaisi liikkua pois kotoa ja mennä toisien poikien kanssa pallille; samassa hän antoi suurella painolla tiedoksi, että hänellä on siksi paljon waltaa, että hän kyllä saa tahtonsa täytetyksi ja kykenee päätöksensä toimeen panemaan.
Waikka äiti rakastikin poikaansa kaikella luonnollisella äidin rakkaudella, oli hän, Jumalaa pelkääwäisenä ihmisenä, kuitenkin osaksi samaa mieltä miehensä kanssa pojan kylässä käymisestä ja mielestänsä joutawien kirjojen lukemisesta. Waikk'ei hän hywäksynytkään miehensä kowaa ja tylyä käytöstapaa poikaa kohtaan niissäkään asioissa, oli hänenkin mielessänsä poika kaikessa tapauksessa saatawa kotona pysymään ja lukemaan hengellisiä kirjoja, sillä hän pelkäsi maailman pahennusten turmelewan hänen nuoren ja wiattoman sydämensä.
Kaikkien näiden tähden tuli poika raiska kowin alakuloiseksi. Se wapaa kehittymisen tunne, minkä hän luuli koulun kautta saawuttaneensa, katosi kuin tuhka tuuleen ja synkkä umpimielisyys waltasi sielun ja mielen. Kaikki seurustelu toisien saman=ikäisten kanssa lakkasi niinkuin puulla päähän lyöden ja tyhjä, kolkko yksinäisyys astui sijaan. Jospa olisi edes ollut kirjallisuuttakaan, kolkkojen hetkien ratoksi, mutta sitä ei hän uskaltanut itsellensä hankkia, sillä sitä ei isäpuoli eikä äitikään suwainneet. Kowassa ruumiillisessa työssä meni näiwettynyt ja kaipaawa elämä jotakuinkin, mutta lepohetket ja pyhäpäiwät oliwat pitkiä kuin nälkäwuosia ja tyhjyys sekä kaipio jonkun muun perään paloi aina mielessä. Eipä kummakaan, jos hänelle lupa=ajat käwiwät pitkiksi ja tukaliksi ja jos hän toiwoi lukukauden alkamista, niinkuin päiwää ylenewäksi.
Lukukauden kuluessa sai hän taasenkin wapaampia käsitteitä. Wähitellen rupesi hän lupa=aikoina kuljettelemaan kotiinsa kirjastosta kaikenlaisia mielensä ja henkensä mukaisia kirjoja, ja luki niitä tutkiwasti lupa=aikainkin jouto= ja lomahetkinä.
Mutta isäpuoli, ollen pojan pääkaswattajana ja mitaten muita omalla mitallaan, ei suwainnut tätä enemmän kuin ennenkään. Wälistä käwi kuitenkin niin, ett'ei hän ollut niin turhantarkka sensuuri=toimessaan, semminkin kun hän sattui hywälle tuulelle, ja silloin sai Antti lukea, waikka kirjassa olisi ollut pukin sarwia ristissä. Mutta toisinaan ei hän ensinkään kärsinyt, että poika olisi mitään lukenut, kärisi waan ja päästeli suustansa riwoja ja raakoja sanoja, jos hän sillä tuulella ollessaan näki kirjan pojan kädessä. Niitä suotuisampia hetkiä käytti poika hywäkseen ja silloin ei hän nähnyt eikä kuullut mitä ympärillä tapahtui.
Eräänä tuommoisena hywän toiwon hetkenä oli Antti tuonut mukanaan "Enon opetuksia luonnontieteessä." Kun hän rupesi lukea ahmimaan sitä, tuli isäpuoli huoneeseen.