Aamupuolella yötä olin mennyt unen horroksiin. Isäntä ja emäntä oliwat jo askareissaan, kun minä hawahduin; kaikki lapset wielä nukkuiwat. Heti hyppäsin minä ylös ja menin hewostani ruokkimaan, mutta mielessäni oli se ajatus, etten tahtoisi olla näkemättä sitä hetkeä, jolloin pikku Tiina tarkastaa punakantista aapistansa, huomatakseni, minkä waikutuksen hänen hawaintonsa häneen tekisi.
Kun minä palasin hewoseni luota, oli hän jo hereillänsä ja luki aamurukoustansa. Kauwan ei wiipynyt, ennenkun hän ketterästi hyppäsi ylös ja puki waatteet ylleen. Sen tehtyään silmäsi hän nurkkahyllylle, missä tuo punakantinen aapinen oli; minun henkeäni ahdisti. Kuitenkin witkasteli pikku Tiina; oli niinkuin olisi hän ajatellut: "He narraawat minua kaikin", mutta kuitenkin näytti hänen haluttawan saada tietoonsa, olisiko ehkä kukko jotakin nyt tuonut. Hän rupesi itseksensä muka jotakin hyräilemään, ikäänkuin wieroittaakseen muiden huomioita pois itsestänsä. Sitten wetäysi hän salawihkaa wuoteensa luo, nousi wuoteeseen ja kurotti kätensä ottaaksensa nurkkahyllyltä punakantisen aapisensa.
"Kah…! kansi on auki … mitä … onkohan…?" äännähteli hän, ottaessaan warowaisesti aapistansa. "Woi, woi … eikö ole … on, on, on … ja niin, niin paljon ja noin korea rahakin…" höpötti pikku Tiina wielä, kun hän wuoteessa seisoessaan raotti täysinäistä aapistansa ja huomasi todellisuuden.
Pikku Tiina oli nyt pahemmassa kuin pulassa. Makeiset eiwät pysyneet kaikki yhdellä haawaa hänen käsissänsä, ja kuitenkin olisi hän ne kaikki tahtonut hallita. Wihdoin keksi hän sen keinon, että pani liiat makeiset aapisensa kanssa nurkkahyllylle, ja jäännösten kanssa hyppäsi hän lattialle, puristaen toisessa kädessään rahaa.
"Katsokaa, katsokaa, kuinka paljon…! ja wielä nurkkahyllylläkin… Ei isä eikä äiti narraa … eikä wieras narraa … eikä—eikä kukaan ihminen narraa … toipa se kukko, kun olin oikein ahkera…" lörpätti tyttö saaliitansa näytellessään wanhemmilleen ja minulle.
Sitten rupesi hän jakelemaan makeisia toisille sisaruksilleen ja minulle, mutta tietystihän me aikaiset emme raskineet lapsen lahjoja wastaan ottaa.
"Tällä rahalla ostan itselleni kengät", sanoi hän sitten, heiluttaen sitä kättä, jossa hän rahaa piti.
"Kowin paljonhan se … eihän niin paljoa…" sanoiwat wanhemmat, täydellisesti käsittäen asian oikean laidan.
"Älkää niin sanoko, isä ja äiti … antaa kukon waan tuoda … mutta minäkin tahdon lukea paljon, oikein paljon", sanoi pikku Tiina.
Päiwä alkoi tulla, ja minä aloin hommata itseäni matkalle. Tämän nähtyään tuli pikku Tiina hywin lewottomaksi. Kaikenlaisilla keinoilla koki hän saada minut jäämään wielä heille; jopa lupasi kaikki makeisensakin, jos waan sen tekisin.