Iso naurunrähäkkä syrjäkyläläisten puolelta palkitsi tuon heidän mielestään niin oiwallisen korusanan, mutta usean huulilta puhkesi tyytymätön murina, sillä eiwät he woineet hywäksyä Kälppilän häwyttömyyttä.
Heikki ei wastannut mitään tuohon raakaan syytökseen. Hänen suupielensä wetäysi surullisen ihmettelemisen hymyyn ja hän lähti kokouksesta pois. Asiat kokouksessa meniwät syrjäkyläläisten änkäämisen mukaan ja kauwan sai kunta kärsiä pimeyden puolueen tuottamien mielettömäin päätösten tähden.
Heikki ei ollut ensinkään iloisella tuulella kotiin mennessään. Raskaana taakkana lankesi hänen sydämelleen tieto, kun kansalaiset niin kowin wähän käsittiwät tehtäwiään, oikeuksiaan ja welwollisuuksiaan. Raaka tietämättömyys ja wäkiwalta, rikkauden warjossa, ohjasi nurinpuolin asioita, wieläpä wallan tärkeitäkin, eikä järjellisellä puheella ollut mitään sijaa. Erittäinkin tunsi hän kuinka paljon heidän kyläläiset oliwat takapajulla muihin werraten ja eipä kummakaan, kun ei heillä ollut mitään waloa saatawissa.
Metsätaiwalta yksin kulkiessaan mietiskeli Heikki sinne tänne, millä tawalla hän woisi olla apuna kyläläisiensä henkisessä kohottamisessa. Mutta waikka kuinka paljon hän olisi miettinyt ja walinnut keinoja asian auttamiseksi, eiwät ne onnistuneet. Hänen täytyi aina palata yhteen ja samaan, nimittäin siihen, että kaikki on turhaa, ellei hän waan saa lewenemään heidän sekaansa hyödyllistä lukemista. Mutta kuinka tämän saisi toimeen? Lainakirjasto olisi paras keino lewittämään waloa ympäristöönsä, mutta sen hankkimiseen tarwitaan waroja ja mistä ne tulewat? Kyläläisiltänsä ei ole mitään toiwomistakaan, sillä eiwät he tunne sen tarwetta. "Jospa olisin rikas, kylläpä tietäisin mitä tekisin", mietti Heikki edelleen. "Minä ostaisin omilla waroillani kirjaston ja lahjoittaisin sen kyläläisilleni. Mutta sitä en woi tehdä, sillä minulla on työtä kylliksi oman perheeni toimeentulosta, senhän näkywät kyläläisenikin liiankin suuressa määrässä tietäwän … woimaton olen poloinen … en woi mitään, waikka halut owat hywät."
Näitä miettien tuli Heikki kotiinsa. Kotonansakin oli hän wähäpuheisempi ja alakuloisempi entistänsä, sillä sama ajatus waiwasi häntä sielläkin. Waikka kyläläisensä oliwat häntä niin halweksineet ja ylenkatsoneet, ei hänen mielessään heitä wastaan ollut kuitenkaan mitään wihaa, ylenkatsetta ja kostonpyyntöä, sillä hän aiwan helposti käsitti sen, että he owat yhtä järjellisiä ihmisiä kuin kaikki muutkin. He eiwät woineet toisin tehdä ja olla, sillä he eiwät paremmin ymmärtäneet tiedon puutteen tähden. Hän oli huomannut, että tiedon halua kyllä oli ihmisillä, sillä kirjojen lainaajia kyllä olisi ollut, kun waan olisi ollut mistä lainata. Omasta wähäisestä kirjastostaan lainailikin hän ensimmältä kirjoja halullisille, mutta hän ei saanut kaikkia koskaan takaisin ja nekin, jotka hän wihdoinkin sai, oliwat rewityt ja liatut aiwan pehkuiksi. Näin käwi sentähden kun ei niillä ollut mitään määrättyä järjestystä, sillä ensimäinen lainaaja antoi sen toiselle, toinen kolmannelle j.n.e., niin ettei wiimein tietty missä kirja oli. Tämän wuoksi täytyi hänen herjetä kirjojansa lainaamasta.
Heti Heikin kotiin tultua huomasi waimon tarkka silmä, että hänen miestänsä painaa joku raskas huoli. Hän koetti tehdä hänelle joitakin kysymyksiä, mutta sai niin umpi= ja hajamielisiä wastauksia, että häntä oikein kauhistutti. Hanna olisi heti tahtonut sukeltaa miehensä surun syyhyn, mutta hänellä ei ollut paljojen toimiensa wuoksi nyt aikaa; sentähden täytyi hänen tämä tehtäwänsä lykätä illemmaksi.
"Mikä sinua waiwaa, kun sinä olet niin kummallinen?" kysyi waimo
Heikiltä aikaa saatuansa.
"Häh … kuinka…? Eihän minua mikään waiwaa", sanoi Heikki ikäänkuin hawahtuen.
"Olethan niin hajamielinen, että oikein kammottaa."
"Niin … tosiaankin. Olen miettinyt mitenkä saisin kyläläisilleni waloa, jonka tarpeessa tunnen heidän olewan, mutta en ole keksinyt mitään pätewää keinoa", selitti Heikki.