"Tikkiä tietysti", sanoi Longman.
"Kuinka isoa?" utasi Lewenius.
"No wain noin wiidenkolmatta pennin … sopiihan sekin ajanwietteeksi", sanoi Rommander.
"Eikö hiidessä … sehän on liian halpaa … markan … wähempään en tyydy", selitti Lewenius.
"Olkoon menneeksi——yhtähän se on, woitin minä wähän tai paljon, minä sitä kumminkin woitan", sanoi Rommander.
"Ei kun wiidenkolmatta pennin … ei kaikilla ole kruunun waroja taskussa", sanoi Longman wähän pisteliäästi.
"Sitähän minäkin arwelen, weikkonen; woihan silläkin tawalla hutilus tuhlata wiikon ansionsa", sanoi Rommander, puristellen likaisia nyrkkejänsä.
Kukaan ei wastustanut tätä ehdoitusta ja Leweniuskin oli hiljaa kuin hiiri jauhoropeessa.
Pistettiin siis ajan ratoksi waan wiidenkolmatta pennin tikkiä.—Eihän se suurille tuloille ollut paljon uskallettu, mutta pienille woi se yönpitkään tehdä kuukaudenkin tulojen wahingon.
"Ei saakeli … tämä ei käy päinsä. Tämä wedellä sekoitettu haudewesi ei ole minua ainakaan tehnyt wielä miksikään; minusta tuntuu, että tarwitseisimme itse kukin kohdastansa ottaa muutamia wedellä sekoittamattomia kuiwia rakkareita, noin waan pelin alkajaisiksi, wai mitä weljet sanowat", sanoi talon isäntä, ennenkuin peli wielä oli alkanut.