"Eikös meillä ole komea toimeentulo, wai mitä kirkkoherra arwelee?" kysyä mäihäsi isäntä yhtäkkiä.
"Kylläpähän tässä toimeen tulee ja elää kelpaa", sanoi kirkkoherra ja näytti ikäänkuin säpsähtäwän.
"Niinpä minäkin sen luulen", huudahti isäntä ja jatkoi: "Se on kumma kun nuo ihmiset owat niin tyhmiä, etteiwät ymmärrä laittaa elämäänsä hauskaksi ja hywäksi."
Samassa aukeni owi ja Liila toi kahwia. Hän astui kynnykselle ja niiata lyykisteli kirkkoherralle senkin seitsemän kertaa. Hän oli puettu niin narrimaisesti ja apinamaisesti, että kirkkoherra oikein kummasti mielessään.
Kun liila oli kahwit kantanut ja poistunut, alkoi isäntä taasenkin puheen.
"Kyllä sitä ei löydy monta tuommoista tyttöä kuin tuo meidän Liila on", sanoi hän.
"Eipä kylläkään", sanoi kirkkoherra kylmästi.
"Ei sitä ole, se on tosi, enkä minä tiedä … ja se on niin hywä=oppinenkin. Herrasmamsellit käywät monta wuotta koulua, että oppisiwat soittamaan ja Liila osasi soittaa heti, aiwan ihan opettamatta. Ei tarwinnut mitään muuta, kuin nähdä kerran waan, miten toinen soitti", pitkitti isäntä.
"Missä sitten teidän Liila soitti?" kysyi kirkkoherra.
"Kuulkaahan nyt. Liila oli tässä hiljakkoin minun kanssani kaupungissa. Siellä oli eräs mies, joka kulki ympäri kaupunkia soittamassa. Liilankin rupesi tekemään mieli koettaa. Me kuljimme hänen perässään pitkin kaupunkia ja wihdoin maksoin minä wähän soittoniekalle, ja hän antoi Liilankin koettaa; jumala auta—wannonkin minä sen—Liila soitti yhtä hywästi kuin itse soittoniekka.—Enkä minä tiedä … tottapa ne herrasmamsellit lienewät paksupäisempiä kuin Liila, koska heiltä menee niin monta wuotta, ennenkun oppiwat soittamaan", puheli isäntä, käwellen edestakaisin lattialla ja syljeskellen; oikeinpa hän näytti olewan haltioissaan, niin oli hän mieltynyt Liilansa soittotaitoon.