"En minä osaa ajatella entistä enempää, mutta tästäpuoleen koetan saada hänestä selwän", sanoi Mielonen.
Yöllä oli myrsky asettunut. Jo aikaisin aamulla oli paljon wäkeä liikkeellä luomassa lunta ja aukomassa teitä kaduilla, käytäwillä, porteilla ja kartanoilla. Paljon oli lunta ja paljon oli ihmisillä työtä ja puuhaa sen puhdistamisessa.
Kello wiiden aikana nousi Makkonen ylös ja meni hewosia ruokkimaan. Hänen päähänsä pisti mennä katsomaan, oliko mummo jo entisellä paikallaan. Jo kaukaa tähtäili hän mummon kauppapaikkaa nähdäkseen häntä. Siellähän hän jo seisoi, ystäwällisesti tarjoillen tawaroitaan siwukulkijoille. Hänellä lienee ollut nyt hywät markkinat, sillä näin warhaisena sumuisena aamuna halusi monikin hinkoa kelpo sawuja lääkitykseksi tyhjälle, eineettömälle sydämelleen. Tämän tähden se kai oli kuin usean kadulla kulkijan suussa höyrysi palawa sikaari tai paperossi.
Sen nähtyänsä palasi Makkonen niine hywineen majataloonsa.
"Mummokin siellä näkyi jo olewan kauppahommissaan", sanoi hän huoneeseen tultuansa.
"Sehän on tietty asia, että siinä hän on aina", sanoi Mielonen.
"Mutta näin warhain jo."
"Wastako sinä sen nyt huomasit?"
"Wähän minä ennenkin … mutta kummalta minusta tuntuu", sanoi Makkonen ja siihen se keskustelu jäi.
Mielonen koetti warakkaan majatalonsa isäntäwäeltä saada jotakin tietoja mummosta ja hänen tilastansa, mutta se oli turha waiwa. He eiwät tienneet muuta kuin että siinä hän oli laatikkonsa kanssa seisonut seitsemän wuoden paikoille, aina waan kaupitellen wähäpätöisiä tawaroitaan. Mitä warten hän tuota teki, mikä ja mistä hän oli, siitä eiwät he tienneet niin mitään.