"Antakaa minulle paperossi", sanoi hän kertomuksen loputtua.
Mummo antoi.
Maksuksi Makkonen pisti mummolle wiisimarkkasen.
Mummo rupesi hätäilemään, mistä hän niin paljon wastaan antaisi.
"Ei siitä tarwitse wastaan antaa", sanoi Makkonen.
"No herra Jumala, kuinka se muutoin sopii", sanoi mummo ja kokoili rahoja wastaan antaakseen.
"Ei, se on sanottu", sanoi Makkonen lujasti.
Mummo purskahti waltawaan itkuun. Ne lienewät olleet kiitoksen kyyneleitä ja tuskinpa yksikään kiitos koskaan on paremmin sydämestä lähtenyt kuin tämä. Mummo oli oppinut wähään tyytymään ja wähästä woi hän olla kiitollinen.
"En minä ole eläissäni näin suurta rakkauden osoitusta wierailta ihmisiltä osakseni saanut", sai hän itkunsa seasta sanotuksi.
Mielonen joutui Makkosen käytöksen tähden jotenkin hämille. Hän ei ollut osannut aawistaakaan, että Makkosessa woisi mikään muuttaa hänen entisiä mielipiteitänsä mummon suhteen. Hän oli mielessään pitänyt itseänsä, tuon wiiden pennin paperossi=kauppansa wuoksi, paljon etewämpänä mummon ystäwänä ja hywäntekijänä kuin Makkosta, joka itsepintaisesti oli aina syyttänyt mummoa liikanaisesta ahneudesta. Nyt oli Makkonen mennyt edelle häntä itseänsä ja tämä seikka sekä häwetti että harmitti Mielosta.