Mikä oli sitten Wolmarin nykyinen rikos, josta hän tuommoisen saunan sai? Asia on seuraava: Ennen on jo mainittu, että Ellu parhaaltaan nikkaroitsi erästä pytinkiä kylässä ja että hän piti Wolmaria mukanansa. Viime maanantai-aamuna oli Wolmari tehnyt jonkun erhetyksen jotakin salvoa tehdessään. Kun isä tämän näki, vetäsi hän poikaa sananlausumatta höylänpohjalla päähän, niin että tulta silmät iski ja mällin sialle nousi iso sininen kuhmu. Samana päivänä sattui hän samaten hairahtumaan ja silloin hän sai kirvesvarresta semmoisen mykän opetuksen ronkkaansa, että hänen täytyi ruveta nilkuttamaan.
Tästä arkaantui poika niin, ettei hän tohtinutkaan tulla enään työhön. Hän lurjasteli päiväkaudet ympäri kyliä, mutta kävi näljän tullessa, isänsä tietämättä, talossa syömässä. Se kävi hyvin laatuun, kun ruokakamari oli toisella puolella kartanoa ja siellä oli aina ruokaa varalla. Tätä teki hän kaiken viikon, mutta kun lauvantai-ilta tuli, alkoi Wolmarille tulla happamat ajatukset, sillä hän tiesi, että kova kosto pian saavuttaa. Kotiin mennessä ei Wolmari mennyt isäänsä niin liki, että hän olisi hänet nähnyt, vaan lurjanteli jäljessä ullankanteella, tarkoin vainuten, etteihän vaan isä ole pistääntynyt tiepuoleen piiloon. Kotiin tultua odotteli hän niin kauvan, että oli vakuutettu isänsä jo maata menneen, sitten vasta puikahti hän vuoteesensa. Näin tavoin vältti hän hetkeksi rangaistuksen.
Kauvan makasi Wolmari vuoteen-omana viimes saadun opetuksen tähden. Kaksi kuukautta oli kulunut aikaa tuosta saunasta, kun Wolmari Hakkilan Paavon kanssa meni eräänä pyhänä kylään. Oli lämmin ja kaunis kesäilma. Kylän pojat kokoontuivat jokirannalle, uida pulikoimaan virran viileässä vedessä. Tämä oli heille semmoista mielityötä, että usea heistä kävi joessa useita kertoja samalla uintiretkellä. Ei oltu vielä vaatteita päälle saatu, niin ne jo taasenkin riisuttiin ja törmättiin jokeen, vaikka leuvat vielä vilussa lotisivat ja huulet olivat siniset kuin mustikkain syöjäin. Mutta kun uusia tovereita tuli ja kehoittivat lähtemään uudestaan, eihän siinä mikä auttanut, täytyi mennä, vaikka kuinkakin vilu olisi ollut.
Wolmari oli tunnettu halukkaaksi uimariksi, mutta nyt ei hän näyttänyt piittaavan koko uimisesta niin mitään. Yksi ja toinen kehoitti häntä kanssaan uimaan, mutta hän vastasi vaan lyhvesti: "En minä viitsi."
Noukeasti ja hekumoiden hän kuitenkin rynkämöisiltänsä katseli joessa pulikoitsevia poikia. Viimein ei hän voinut viettelystä välttää. Hän riisui vaatteet päältänsä, meni paitasillaan erilleen muista, käänsi selkänsä poispäin muista, vetäsi paidan päältään pois ja paiskasi itsensä jokeen.
Vaikka Wolmari koetti olla näin varova, havaittiin kumminkin, että hänen selkänsä oli musta kuin maksa ja vielä useasta paikasta haavoissa.
"Voi! Katsokaasta Ellun Wolkon selkää, minkälaissa se on," huusi
Pakkarin Aappo.
Vedestä noustuansa puki Wolmari kiireen kynttä vaatteet päällensä, loi
Aappoon tuiman silmäyksen ja lähti sananlausumatta pois.
VII.
On joku vuosi vierinyt. Wolmari oli jo seitsemäntoista vuoden ikäinen, siis kohta täysi mies ja kuitenkaan ei hänen kova elämän koulunsa ollut vieläkään pikkuistakaan lieventynyt, vaan pikemmin koventunut. Totta kyllä on, ettei isä voinut häntä enään paljaalle seljälle pieksää, sillä poika voi jo itseänsä niin paljon puolustella, mutta sen enemmän sai hän nyt kohennuksesta ja muista kovista aseista.