"Voi, voi kuinka ikävä minulla on ollut teitä, isä. Kyllä kaiketi teilläkin on täällä ollut kovin ikävä, isä raukkani. Mutta nytpä olenkin päässyt myötyriksi pois seminaarista ja voin nyt jonkun ajan olla teidän luonanne. Jos Jumala suopi, niin teidän ei enään tarvitse olla yksin, sillä minulla on jo opettajattaren paikka ja minä koetan toimia niin, että tekin tulette sinne kanssani asumaan — —. Voi, voi, rakas isäni!" puheli tyttö ja halaili innokkaasti isäänsä.
"Hanna, Hanna, rakas lapseni!" hoki vaan lapsensa tavannut isä. Hän kiersi tuon terveen kätensä tyttärensä ympärille niin hyvin kuin taisi ja katkenneen käden lyhyt tynkkä nytkähteli ja tärähteli ehtimiseen; sekin oli sydämeltä saanut käskyn tarttua kiinni ainoaan lapseen, mutta sen voimat eivät sen etemmäksi ylettyneet.
Matkustaja silmäsi kummankin kasvoihin. Kirkkaat kyyneleet kiilsivät sekä isän että tyttären silmissä. Matkustaja vinkkasi kyytimiehelle, että lähdettäisiin pois; hyvästit sanottuaan menivät he, sillä he älysivät, ettei heitä enään tarvita.
III.
Kylän toimellisin ihminen.
Kun he olivat hevosensa ajaneet maantielle tuosta pienestä mökin pihasta, käänsi Hannan kyytimies heti hevosensa siihen, sillä siinä ei ollut tilaa kahdelle hevoselle.
Matkustaja oli niin ajatuksiinsa vaipuneena, ettei hän näyttänyt huomaavan mitään. Kyyditsijäkin herkesi hiljaiseksi ja rupesi viimein torkkumaan. Tämän tähden sai hevonen kävellä jurpotella mielensä mukaan, sillä eipä sillä ollut nyt kiirehtijää. Kauvan aikaa olivat he näin mennä lötöstelleet, ennenkuin matkustaja vihdoinkin havahtui.
"Vähäväkinen oli mies, mutta ahkera ja sydäntä täynnä", sanoi matkustaja havahduttuaan.
"Älkää muuta sano … ja säästävä myös", sanoi kyytimies haukotellen.
"Onko hänellä jotakin säästössäkin?"